perjantai 28. kesäkuuta 2013

Muurarimestari Tuomas Häger

eli muurimestari, kuten häntä myös jossain mainitaan, ilmestyy sukuharrastajan tutkailujen mukaan Pälkäneen seurakunnan rippikirjoihin jaksolla 1744-1750. Hän on tullut Mälkilän kylän Laurilaan, josta hän on käynyt ehtoollisella 1745. Syntymäaika on 1721 ja isännimen voisi tulkita Heikinpojaksi. Ammatiksi Tuomas Hägerille merkittiin jo silloin muurarimestari.

Sen sijaan sukuharrastaja ei ole löytänyt varmoja viitteitä mestarin aikaisemmista vaiheista, sillä tuohon aikaan rippikirjoihin ei aina merkitty, mistä uudet tulokkaat olivat peräisin. Oliko hän pälkäneläinen poika, joka oli lähetetty muurarinoppiin ja joka oli ottanut käsityöläisnimekseen Häger? Pälkäneeltä löytyy yksi Tuomas Heikinpoika, joka on syntynyt sopivasti eli 1720. Vai oliko Tuomas Häger muuttanut pitäjään muurariksi aivan jostain muualta?

Hiljattain löysin SSS:n kirjastosta Teppo Karppisen kirjoittaman sukukirjan Tuomas Hägerin jälkipolvia. Pälkäneeltä maailmalle, kirkonrakentajista kenraaliin (2002), mutta ei ole hänkään löytänyt Tuomaan sukujuuria. Edellä mainittujen arvelujeni lisäksi Karppinen esittää, että Tuomas olisi saattanut olla armeijassa ja nimi sieltä peräisin. Tuomaksen vihkimerkinnässä hänen ammatikseen kirjattiin kuormastorenki tai kuormastorakuuna ("trossdrg."), mikä tuntuisi viittaavan joko sotapalvelukseen tai armeijassa työskentelyyn omassa ammatissa. Pikkuvihahan oli juuri taisteltu 1742-1743.

Museoviraston selvityksessä mainitaan turkulainen muurarimestari Askolin, joka rappasi ja valkaisi Pälkäneen kivikirkon seiniä 1746 eli samoihin aikoihin, kun Tuomas-muurari ilmestyi Laurilan taloon. Olisiko Askolin ollut Tuomaan oppimestari muurarin töissä ja tuonut oppipoikansa mukanaan Hämeeseen? Turun rippikirjat vaikuttavat näin ensi silmäyksellä aika työläiltä etsittäviksi, mutta ehkä sukuharrastaja joskus vielä metsästää muurari Askolinia sieltä ja sen mukana hänen oppipoikiaan.

Ammattinimityksiä Tuomas Hägerillä riitti, hän oli ilmeisen taitava käsityöläinen: muurarimestari, pitäjänmuurari, nikkari eli puuseppä sekä lasimestari. 1700-luvulla miesväki osasi rakentaa taloja ja pihapiirin talousrakennuksia omiksi kotitarpeiksi, mutta kun erikoisosaamista vaadittiin, oli mestarilla nähtävästi hyvä olla kaikenmoista rakennusalan taitoa.

Pälkäneellä Tuomas Häger avioitui Marketta Mikontyttären (s. 1719) kanssa 1745. Marketta oli Mälkilän kylän Kinnarlan talon tytär, joka jäi isästään Mikko Martinpojasta orvoksi aivan pienenä. Äiti Riitta Yrjöntytär avioitui uudelleen Mikko Heikinpojan kanssa, josta tuli uusi isäntä Kinnarlaan. Hänen jälkeensä Juho Mikonpojasta eli Marketan vanhemmasta veljestä tuli isäntä taloon. Kinnarlasta tuli myös Tuomas Hägerin ja Marketan perheen koti, josta käsin Tuomas harjoitti käsityöläisammattiaan lähipitäjissä.
Pälkäneen pitäjänkartta (osa) 1840-luvulta. (Kansallisarkisto)
Mälkilän kylä vasemmalla, Mallasveden pohjoispuolella.

Muurarimestarin ja Marketan perheeseen syntyi seitsemän lasta eli esikoinen Marketta Tuomaantytär Häger vuonna 1746 ja hänen jälkeensä Heikki 1748, Tuomas 1750, Johannes 1753, Matti 1755, Riitta 1756 ja Mikko 1759. Tuomaksen ja äiti-Marketan avioliitto päättyi 1769, kun Marketta kuoli kovaan kuumeeseen. Hänet haudattiin Pälkäneen kirkkoon. 

Leskeksi jäätyään Tuomas Häger avioitui säätyläissuvun tyttären Beata Katarina Bergmanin kanssa. Beata Katarina oli Kangasalta kotoisin ja syntynyt 1740, joten hän oli miestään huomattavasti nuorempi. Tästä avioliitosta syntyi kuusi lasta, nuorin vuonna 1782, joten muurarimestari Hägerin esikoisella ja kuopuksella oli ikäeroa 36 vuotta. 13 lapsesta eli aikuisikään vain viisi, muista ei kukaan saavuttanut neljän vuoden ikää.

Muurari Tuomas Hägerillä oli lukuisia oppipoikia vuosien varrella. Jokainen hänen neljästä vävystään oli ollut hänellä muurarin opissa, mutta se on jo uuden tarinan aihe se.

apä

tiistai 25. kesäkuuta 2013

Pälkäneen vanha kivikirkko

Pälkäneen vanha rauniokirkko on paikka, jossa monet seudulla matkailevat  pysähtyvät.

Vanha kivikirkko rakennettiin 1400-1500-lukujen vaihteessa, ja se palveli pälkäneläisten sseurakunnallisen elämän tyyssijana melkein 350 vuotta, kunnes 1839 rakennettiin uusi tiilikirkko. Kivikirkko oli jäänyt pieneksi seurakunnalle ja se oli pikkuhiljaa hajoamassa. Uuden kirkon valmistuttua sen annettiin raunioitua.

Kivikirkkoa oli kyllä korjattu vuosisatojen kuluessa useaan otteeseen, kun seiniin oli tullut halkeamia. Kirkkoa rakennettaessa se oli ollut noin 400 metrin päässä järven rannasta, eikä olisi ollut ihme, jos kevättulvat olisivat ulottuneet joinain vuosina kirkon perustuksiin saakka. Ilmeisesti jokin luonnonmullistus repi Pälkänevettä ja Mallasvettä yhdistävän Kostianojan kunnon joeksi ja koskeksi, Kostianvirraksi, 1600-luvun alussa. Sen seurauksena läheisen Pälkäneveden pinta laski useita metrejä ja kirkkokin oli sen jälkeen paljon kauempana järven rannasta.

1600- ja 1700-luvuilla kirkkoa korjattiin tämän tästä ja siihen rakennettiin uusia osiakin. Sukuharrastajalle erityisen mielenkiintoinen on maininta, että vanha kellotapuli purettiin 1761-1762 ja muurarimestari Tuomas Hägerin johdolla rakennettiin uusi tapuli. Parikymmentä vuotta myöhemmin samainen muurarimestari laati suunnitelman liian pieneksi jääneen kirkon laajentamiseksi, piirustuksineen kaikkineen, mutta seurakuntalaiset eivät syttyneet ajatukselle, vaan päättivät rakentaa uuden tiilikirkon.

Kuka oli muurarimestari Tuomas Häger? Siihen sukuharrastaja palaa tarkemmin seuraavassa blogikirjoituksessaan.

Pälkäneen vanhan kivikirkon vaiheista lähteenä on käytetty selontekoa Pälkäneen keskiaikaisen kirkon restaurointi- ja tutkimushistoria (Päivi Hakanpää, Museovirasto 2009). Selonteon sivulta 5 löytyy Karl von Kügelgenin maalaus vanhasta kirkosta vuodelta 1818 - siinä on kellotapuli vielä mukana. Ehkä Thomas Hägerin rakentama?

Kuva: Anneli Salo (Wikimedia Commons, CC-BY-SA 3.0)

apä

torstai 20. kesäkuuta 2013

Juhannuksen viettoa

Padasjoella Vesijaon rannalla 2011

"Hajuheinillä, kukkasilla ja lehtevillä koivun ja pihlajan oksilla koristelivat nuoret juhannuksen aattona kesäiset olohuoneensa, aitat. Pihoille pystytettiin nuorista lehtipuista lehtimajat ja puita pystytettiin myös portaan pieliin ja portin vierustalle. Aattoillan saunaan tehtiin kesän ensimmäiset kylpyvihdatkin." (Auttoisten tarinat, 1988.)

"Hela- ja juhannustulilla ... laulettiin ja tanssittiin piirileikkejä. Aisakeinut, joita oli Keinuhongassa, Hietamäellä, Peltolanmäellä ja Kemppilän luona keräsivät nuoria laulamaan ja leikkimään." (Auttoinen - kylämme, 1987.)

"Lammilla oli - länsisuomalaiseen tapaan - tapana polttaa helluntain aikaan ns. helavalkeita korkeilla paikoilla ja juhannuksen aikaan kokkoja usein veden äärellä - tähän aikaan piti ottaa myös tulenvaara huomioon. Näihin tapahtumiin liittyi nuorison iloista kisailua, leikkejä ja joskus meluisaakin ilonpitoa, jota varsinkaan papisto ei katsonut suopein silmin. Vasta myöhemmin tapa siirtyi juhannukseen ja itäsuomalainen kokko tuli näiden tulien nimeksi yleiskielessä." (Lammin pitäjän historia II, 2001.)


Hauskaa juhannusta!

lauantai 15. kesäkuuta 2013

10-vuotiaana ruodun elätettäväksi

Leena Sofia Joonaantytär Mörk oli 10 vuoden ikäinen vuonna 1869, kun hän tuli työruodun elätettäväksi. Edellisenä vuonna hän oli jäänyt sisartensa kanssa orvoksi äidin kuoltua lavantautiin. 

Padasjoen seurakunnan vaivaisruotuluetteloista 1855-1881 näkyy, että pitäjässä pidettiin kirjaa kaksista köyhäinhoitoruoduista. Toiset niistä olivat vaivais- eli köyhäinruotuja (fattig rotan) ja toiset taas ns. työruotuja (arbets rotan). Tätä ehkä selittää Sukututkimuksen jatko-opas (Suomen Sukututkimusseura 2008, s. 24-26), jota lainaan:
"Seurakunnallisen köyhäinhoidon päämuodot olivat 1700-luvulla satunnaisten avustusten jakaminen köyhäinkassasta sekä pitäjän talojen jakaminen lähekkäisten kylien muodostamiksi vaivaisruoduiksi, joihin kuhunkin sijoitettiin yksi avuntarvitsija kerrallaan. Talot ruokkivat ja majoittivat häntä vuorotellen esimerkiksi vuorokauden tai muun sovitun ajanjakson kerrallaan, ja sen päätyttyä hänet kyydittiin seuraavaan taloon."
[1700-luvun lopulla] "Ruotuhoidon ja kassa-avustusten rinnalle kehitettiin samaan aikaan uusi köyhäinhoitomenetelmä, kun orpolapsia alettiin ruodulla kierrättämisen sijasta antaa elätteelle eli kasvatettavaksi taloihin palvelusvelvollisuutta vastaan."
Hariton Platonov (1842-1907):
Pikku lastenhoitaja 1880 (Wikimedia)
Olikohan Leena Sofia annettu elätteeksi johonkin työruodun taloon vai kiersikö hän talosta toiseen? Ilmeisesti hänet 10-vuotiaana katsottiin kuitenkin työhön sopivaksi ja kykeneväksi, koska hänet sijoitettiin nimenomaan työ- eikä vaivaisruotuun. Nyystölän kylän taloista muodostetun työruodun numero oli 14, ja todennäköisesti kaikki ruodun seitsemän taloa osallistuivat tyttösen elatukseen. Hän sai näin jatkaa asumistaan omassa kotikylässään.

Leena Sofia Joonaksentytär sai piianpestin 15-vuotiaana Nyystölän Harjulan torpasta. Hän ehti olla vuosipalveluksessa muutamassa muussakin talossa, ennen kuin 22-vuotiaana kuulutettiin ja vihittiin Vähä-Suntelan rengin Aatu Aataminpojan (s. 1851) kanssa. Aatu oli syntyisin Sysmästä ja tullut 20 vuotta täytettyään Nyystölään palvelukseen. Perhe asui ainakin 1800-luvun loppuun asti Nyystölässä, missä heille syntyi viisi lasta, heistä vanhimpina Leena Aatuntytär (s. 1884) ja Jalmari Aatunpoika (s. 1887).

Virmailan suku I (Vuorela 2001, 2. lis. p.) arvelee, tosin kysymysmerkin kanssa, että Leena Sofia olisi muuttanut Asikkalaan samana vuonna kuin hänet vihittiin Nyystölässä. Sellaisesta en löytänyt viitteitä.

**********

Padasjoen seurakunnan tilikirjoja tutkiessani huomasin sellaisenkin asian, että Joonas Mörkin lapsille, siis Leena Sofialle ja hänen sisarilleen, oli annettu useana vuonna avustusta köyhäinkassasta. Ne olivat varmaan noita satunnaisia kassa-avustuksia. Ensimmäinen niistä myönnettiin joulukuussa 1864 Joonas Mörkin vaimolle ja lapsille, ja sen jälkeen pelkästään lapset saivat tietyn summan kolme kertaa vuodessa vuosina 1865-1867. Tämän nostaa mieleeni jälleen kysymyksen Joonaksen katoamisesta: lähtikö hän paikkakunnalta jo tuolloin? Vai oliko muuten kykenemätön huolehtimaan perheestään?

ami

perjantai 7. kesäkuuta 2013

Avustuksia köyhäinkassasta

Kaivellessani tietoja Mörkin tyttöjen kohtaloista[*] löysin heidän äitinsä nimen Padasjoen kirkonkassan tileistä vuodelta 1868. Kassakirjassa on aukeama, jolle on kirjattu köyhäinkassan tulot vasemmalle ja samaisen kassan menot eli annetut avustukset oikealle sivulle.


Padasjoen seurakunnan kirkonkassan köyhäinkassan sivu Kansallisarkiston digiarkistosta.

Köyhäinkassan toukokuun alusta alkavan sivun keskivaiheilta löytyy merkintä avustuksesta:



"Itsellinen Lisa Mörk Nyystölästä sairas sekä 3 lasta". Avustussumma on ollut kaksi markkaa. 

Tuossa vaiheessa touko- tai kesäkuuta Liisa Yrjöntytär Mörk on ollut jo sairas, ja perhe on tarvinnut apua köyhäinkassasta. Mieleen nousee kysymys, että onko Joonas-puoliso kadonnut jo tässä vaiheessa, siis silloin, kun tyttöjen Liisa-äiti oli vielä elossa. Mielessäni olin kuvitellut, että entinen ruotusotilas Joonas Mörk niin ikään menehtyi lavantautiin tai nälkään, mutta jospa hän oli häipynyt paikkakunnalta jo aikaisemmin?

Samasta köyhäinkassasta on maksettu vähän myöhemmin kahden markan summa itsellisen Lisa Mörkin ruumisarkkua varten. Hänet haudattiin 1.7.1868. 

Köyhäinkassan tilikirjasta en löydä avustuksia tytöille äidin kuoleman jälkeen. Seuraavaksi tartun seurakunnan vaivaisruotuluetteloon ja vaivaishoitojohtokunnan pöytäkirjoihin, mutta niitä ei ole digitalisoitu, vaan pitää mennä paikan päälle Hämeenlinnan maakunta-arkistoon.


[*]Samasta aiheesta aikaisemmin:
        Liisa Yrjöntyttären ja Joonas Mörkin perheestä
        Nälkävuosi-kirjasta
        Perheen vanhimmasta Amalia-tyttärestä

amä

sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

Amalia Joonaantytär Mörk

1860-luvun jälkipuolen katovuodet jättivät paljon orpoja ja leskiä jälkeensä. Vuosina 1866-1868 Suomessa arvellaan kuolleen 8 % väestöstä nälkään ja kulkutauteihin, kaikkiaan noin 150.000 ihmistä.

Mitä tapahtui kolmelle tytölle Padasjoella, kun heidän äitinsä kuoli lavantautiin kesäkuussa 1868 ja isänsä katosi samoihin aikoihin jäljettömiin?

Vanhin tytöistä, Amalia Joonaantytär Mörk (s. 1852), oli lähes 16-vuotias äidin kuollessa. Perhe oli aina asunut Padasjoen Nyystölässä, missä isä oli ollut eri taloissa renkinä. Isän ruotusotilasvuosien ajan he olivat asuneet sotilastorpassa, mutta nälkävuosien aikaan heidät on merkitty Nyystölän Verhoon itsellisinä. Orvoksi jäätyään Amalia jää Verhoon, mutta saa seuraavana vuonna piian paikan Nyystölän Pekkolan talosta.


V.A. Serov: Maalaistalon piha Suomessa. (1902)
Ajan tavan mukaan Amalia vaihtaa palveluspaikkaa Nyystölän taloissa  vuoden tai kahden välein, kunnes palaa takaisin Pekkolaan. Siellä hänet kuulutetaan naapuritalon rengin, Nyystölässä syntyneen ja kasvaneen Alfred Heikinpojan (s. 1853) kanssa. Häitä vietetään syksyllä 1874.  Esikoispoika Heikki Alfredinpoika syntyy seuraavana vuonna. Heikin ollessa parivuotias perhe muuttaa Kalkkalaan, joka oli ollut Amalian isän kotitalo. Siellä syntyy perheeseen Maria Pauliina 1878, Eemeli (Emil) 1882 ja Lyyli (Lydia) 1885 sekä kaksi nuorempaa lasta. 

Virmailan suku -kirjan mukaan Amalia ja Alfred muuttavat Hausjärvelle seuraavan vuosisadan puolella. (Kalevi Vuorela: Virmailan suku. I osa. 2., lisätty p. 2001.)

amä