H niin kuin Henriikka Heikintytär ja kestikievarin konkurssi Hämeenlinnassa

Viime kirjoituksessaan sukuharrastaja jäi miettimään esisetänsä leskeä Reetta Kustaantytärtä ja miksei hän asunut lastensa kanssa vanhuutensa päivinä, mikä vaihtoehto on esitetty tällä viikolla Suomen tulevienkin vanhustenhoitokysymysten ratkaisuksi. Kiitos kommenteista ja ajatusvaihtoehdoista, joita mietinnät herättivät lukijoissa.

Harrastaja onkin tässä välissä jäljittänyt Reetan lapsia nähdäkseen, mihin elämä heidät vei. Yksi heistä on Hattulassa syntynyt Henriikka (s.1825), joka nuorena päätyi Hämeenlinnan kaupunkiin joiksikin vuosiksi.

Henriikka lähti piiaksi 17-vuotiaana kotoaan Sääksmäen Jutikkalan Hakamäen torpasta. Tie vei ensin Sohlbergin rusthollitaloon piiaksi ja sitten vuotta myöhemmin Hattulaan Pelkolan kartanoon.

Seuraavaksi Henriikka Heikintytär muutti Hämeenlinnan kaupunkiin, jossa hän sai palveluspaikan kestikievarinpitäjä ja porvari Gustaf Nyströmin lesken talossa. Porvari Nyström itse oli kuollut edellisen vuoden tammikuussa (k. 1845). Kievarin pitäminen ei ilmeisesti ollut kovinkaan tuottavaa liiketoimintaa tai porvari oli muuten velkaantunut, sillä hänen omaisuudestaan pidettiin konkurssihuutokauppa vuoden 1845 syksyllä, vuotta ennen Henriikka-piian taloon tuloa. 

Konkurssin yhteydessä kutsuttiin velkojia koolle usealla ilmoituksella. Itse konkurssihuutokaupasta ilmoitettiin näin Finlands Allmänna Tidning -lehdessä 20.9.1845:

Huutokaupassa 7.10.1845 olisi myytävänä edesmenneen kestikievarinpitäjä G. Nyströmin irtainta omaisuutta, joka käsitti kulta-, hopea-, kupari-, pläkki- ja rautatavaroita, huonekaluja, pellava-, käyttö- ja vuodevaatteita, pelto- ja ajovälineitä, hevosia ja karjaa, sekä puolet kaupungin ulkopuolella sijaitsevasta riihestä.


Henriikasta vielä sen verran, että hän avioitui Hämeenlinnassa työmies (arbetskarlen) Heikki Matinpojan kanssa. Heikki (s. 1815) oli syntyisin torpparinpoika Pälkäneeltä, ja miehen kotitorppaan Pälkäneen Kuiseman Laitioon pariskunta muuttikin vuosi häiden jälkeen. Torppaa piti silloin Heikin veli. Seurasi vuodet, jolloin Heikillä oli torpankontrahti puoli vuosikymmentä Hauhon Ilmoilassa, sitten muutaman vuoden Pälkäneen Laitikkalassa ja sen jälkeen taas Hauholla. Muuttokirjoja ei ole kaikkia säilynyt, joten 1860-luvun alkupuolella heidän jälkensä katoavat. Toistaiseksi. Sukuharrastaja olettaa, että Henriikka asui Pälkäneen ja Hauhon seuduilla siihen aikaan, kun äiti-Reetta saavutti matkansa pään Sääksmäellä.

mmä

B niin kuin Beata Caisa, joka katosi ja löytyi

Beata Caisa oli oikeastaan Beata Catharina, se oli hänen kirkonkirjanimensä silloin, kun Lammin seurakunnan pappi kirjoitti sen kirjansa sivulle kasteen jälkeen. Sukuharrastaja osaa vain aavistella, millä nimellä häntä suomenkielisessä käsityöläisperheessä kutsuttiin. Toinen nimi oli luultavasti Kaisa, ellei sitten Katri, mutta oliko ensimmäinen Peatta tai Peeta vai olisiko ollut jotain tänä päivänäkin tavattavaa? 

Tyttönen joka tapauksessa syntyi Lammin kirkonkylässä vuonna 1769 perheensä esikoisena, vaikka lastenkirja myöhemmin väittää, että vuosi olisi ollut 1770, mikä vuosiluku sitten toistuu siitä eteenpäin. Beata Caisan isä oli Pälkäneeltä Lammille muuttanut muurimestari ja nikkari Tuomas Häggren, kirkonrakentajanakin tunnettu, ja äiti muurimestarin tytär Marketta Häger, syntyisin Pälkäneeltä.

Beata Caisa kasvoi vanhempiensa kodissa 18-vuotiaaksi. Perhe asui silloin Kataloisten Laurilassa, ja Beatan viimeinen ehtoollismerkintä ajoittuu toukokuulle 1787. Sitten Beata Caisa katoaa rippikirjasta Laurilan sivulta kuin tuhka tuuleen, ja kun siihen aikaan ei Lammilla tavattu merkitä kirjoihin, minne katoava muutti, sukuharrastaja on ymmällään, minne päin kääntyä. 

Hiskistä pitää ensimmäisenä etsiä apua. Löytyykö sopivaa Beataa tai Caisaa tai Catharinaa, joka olisi vihitty lähivuosina, patronyymillä tai ilman, isän sukunimellä tai ilman? Ei löydy. Entäpä lähipitäjistä, sillä tokkopa 1700-luvulla nikkarin tyttöä olisi naitettu toiselle puolen Suomea? Ei löydy, ei. Sen sijaan mahdollisten syntyneiden lasten äitiä etsittäessä onni on myötä ja löytyy hyvinkin sopiva Beata Tuomaantytär, välillä Caisan kanssa ja välillä ilman, joka on saanut Oton vuonna 1788, Maria Marketan 1792, Antin 1797, Riston 1801, Vilhelmin 1803 ja Kalle Kustaan 1807. Lasten isä on Kalle Aaprahaminpoika ja kotipaikkana Koivukehä. Näin siis Hiskin mukaan. Lammin kirkonkirjat vahvistavat lapsien syntyneen ja osan merkityn lastenkirjoihin. Lisäksi sieltä löytyy vielä 1794 syntynyt Ismael.

Ja kappas! Kun sukuharrastaja katsoo terävämmällä katseella sitä Beata Caisan katoamista Kataloisten Laurilasta, eikös siellä muurimestari Häggrenin taloudessa ole muuan Kalle Aaprahaminpoikakin ja eikös hänkin häviä sieltä tuntemattomuuteen melkein samoihin aikoihin. Koivukehän talon Aaprahami-isännällä taas on Kalle-niminen poika (s. 1760), jolle ilmestyy juuri vuonna 1787 vaimoksi muuan Beata Tuomaantytär (s. 1770). Myöhemmissä rippikirjoissa Kallen ammatiksi mainitaan puuseppä ja pitäjänpuuseppä, jossain muurimestarikin. Sekin sopii kuvioon oikein hyvin, eiköhän vain hän ollut muurimestari ja puuseppä Häggrenin oppipoikana Laurilassa, kun hänen ja Beata Caisan polut kohtasivat.

Mutta missä on tieto Beata Caisan ja Kallen avioliitosta, sillä kaikesta päättäen sellainen kuitenkin ihan säädyllisesti solmittiin?

Älköönkä ikinä lopetettako Hiskiä, sillä kadonneiden etsimisessä sen hakutoiminto on kuitenkin paras ajan- ja työnsäästäjä, mikä sukuharrastajalla on käytössään! Linkki Hiskiin löytyy oikeanpuoleisesta palkista.

Kuvassa aurinkoisen pakkaspäivän kunniaksi Eero Järnefeltin Talviaurinko, n. 1900 (Wikimedia).

apä

Hämäläisen työpaikkailmoituksia 1860-1870 -luvuilta

Hämäläinen alkoi ilmestyä Hämeenlinnassa syyskuussa 1858, ja koska se oli parikymmentä vuotta ainoa suomenkielinen sanomalehti koko Hämeen läänissä, se oli oiva ilmoituskanava myös työpaikkailmoituksille. Sukuharrastaja selaili erityisesti suutarin työhön liittyviä ilmoituksia 1860-1870 -luvuilta Kansalliskirjaston Historiallisessa sanomalehtikirjastossa, josta alla olevat Hämäläisen lehtileikkeet ovat. Nelisivuisen lehden takasivu eli sivu 4 näyttää omistetun kaikenlaisille pikkuilmoituksille.

No 23, 6.6.1862.

Kun pitäjässä oli oikein kova pula käsityöläisistä, saattoi itse kruunun nimismies laittaa ilmoituksen lehteen, kuten tapahtui Pälkäneellä 1862. Pitäjässä luvattiin olevan kylliksi työnansiota taitavalle suutarille, jonka toivottiin omaavan myös satulamaakarin taitoja.

No 11, 13.3.1863.

Kiinnostuneet osasivat lähteä oikeiden tahojen puheille ilman ilmoittajan nimeäkin. Sääksmäen Huittulaan haettiin seppää ja suutaria 1863.

No 50, 15.12.1870.

Nälkävuosien jälkeen Padasjoella oli pulaa käsityöläisistä. Vuonna 1870 sinne etsittiin niin karvaria, suutaria kuin kraatariakin.

No 16, 17.4.1873.

Kaupungissa suutarimestarit etsivät ilmoituksilla maalla opissa olleita kisällejä. 1873 Johan Lindqvist etsi kahta kisälliä.

No 42, 16.10.1873.

Samana vuonna suutari Gullman laittoi kaksi ilmoitusta lehteen. Toisessa hän kertoi saaneensa luvan harjoittaa suutarin ammattia ja ottavansa alan töitä luvaten "mahdollisinta joutuisuutta ja kohtuullisia hintoja". 

No 42, 16.10.1873.

Toisessa hän etsi maalla harjaantunutta oppipoikaa, jonka sopi tulla ilmoittautumaan hänen asuntoonsa Saaristonkadulle Lindbergin taloon.

No 21, 28.5.1874.

Ihan omanlaisensa on suutarimestarin lesken Ulrika Norrgrénin ilmoitus, jossa hän tiedottaa jatkavansa toimintaa ja ottavansa vastaan entiseen tapaan alan töitä luvaten hänkin laatua ja ripeyttä. Hänellä oli ehkä miehensä kisälli tai joku muu suutari palkollisena verstaassa?

Tuomas Juhonpoika, s. 1738 Pälkäne

Kerronpa tällä kertaa Tuomas Juhonpojasta, joka syntyi Pälkäneellä vuoden 1738 lopussa. Hänen kotinsa oli Ruokolan kylässä olevan Nakkilan talo - tai aikaisemmin taloa mainittiin myös nimellä Nakki. 

Tuomas ei suinkaan ollut perheen esikoinen, vaan ennen häntä taloon oli syntynyt tyttöjä ja veli Juho Juhonpoika (s. 1730), josta aikanaan tuli isäntä taloon. Lasten syntymän aikaan heidän vanhempansa kuitenkin isännöivät Nakkilan taloa, talollinen Juho Hannunpoika (s. 1704) ja hänen vaimonsa Anna Tuomaantytär (s. 1703).

Tuomas kasvoi Nakkilassa ja epäilemättä oppi maalaistalon töitä nuoresta pojasta lähtien. Hänen ollessaan vajaa parikymppinen, hänestä merkittiin seurakunnan rippikirjaan, että hän oli Köllissä, ja toden totta, niihin aikoihin hän vietti pari vuotta Kollolan kylän Köllin talossa.

Köllistä Tuomas palasi vielä muutamaksi vuodeksi kotitaloonsa, jossa viimeiset ehtoollismerkinnät tulivat vuonna 1761. Ja samalle kirjan aukeamalle tuli merkintä, että hän oli Hägerillä. Mälkilän kylässä Tuomas Juhonpoika ilmestyikin muurarimestari Tuomas Hägerin oppipojaksi.

Tuomas Juhonpoika meni oppimestarinsa esikoistyttären kanssa naimisiin ja otti kisälliksi tullessaan sukunimeksi Häggren, mutta siitä kaikestahan sukuharrastaja kirjoitti jo aikaisemmin.

W. Holmberg: Maantie Hämeessä (Helteinen kesäpäivä) 1860
Valokuva: Arto Alanenpää (Wikimedia CC-BY-SA-3.0)

apä

Muurarimestarin tytär ja muurarin oppipoika

Muurarimestari Tuomas Hägerillä oli Pälkäneellä lukuisia oppipoikia vuosien varrella, niin monia, että lukumäärä näyttää sukuharrastajasta vallan kunnioitettavalta, melkein pienoiselta ammattioppilaitokselta. Toki on totta, että muurarin työssä on varmasti tarvittu renkejä ja apulaisia, ja näistä on sitten tullut ajan myötä alan taitavia ammattilaisia.

Mestarin oppipojat tulivat asumaan hänen kotitaloonsa Mälkilän kylään. Osa oli kotoisin Pälkäneeltä, mutta monet tulivat saamaan oppia eri puolilta Hämettä. Ammattimiehiksi valmistuttuaan he myös hajaantuivat eri pitäjiin käsityöläisiksi.

Kivimuurari työssään
Saksassa 1585. (Wikimedia Commons)

Harrastaja silmäili Pälkäneen rippikirjoja 1760- ja 1770-luvuilta. Mestarin talouteen tuli ulkopaikkakuntalaisia oppipoikia erityisesti Sääksmäeltä, mutta myös Orivedeltä, Kangasalta, Kuhmalahdesta ja Sahalahdesta. Valmiit käsityöläiset muuttivat sitten varsin laajalle Hämeen pitäjiin: Somerolle, Kangasalle, Padasjoelle, Hollolaan, Hausjärvelle ja Lammille. Mestarin oma Heikki-poika muutti Kuopioon asti ja oli Savossa tunnettu kirkonrakentaja.

Opin saanut ja Lammille muuttanut muurari on erityisen kiinnostava sukuharrastajalle. Tuomas Juhonpoika (s. 1738) tuli muurarimestarin taloon vuoden 1761 paikkeilla. Ammatin myötä löytyi vaimokin, sillä Tuomas vihittiin oppimestarinsa vanhimman tyttären Marketta Tuomaantytär Hägerin kanssa 1767. Häät vietettiin Pälkäneellä, mutta yhteinen elämä aloitettiin Lammilla, minne Tuomas-muurari ilmestyi kirkonkylään käsityöläisnimen ottaneena Tuomas Häggreninä.

Tätä kirjoittaessaan sukuharrastaja ei ole täysin selvillä, mistä Tuomas Juhonpoika Pälkäneen Mälkilään tuli. Teppo Karppinen sukukirjassaan Tuomas Hägerin jälkipolvia, Pälkäneeltä maailmalle, kirkonrakentajista kenraaliin (2002) mainitsee, että Tuomaan "tarkka syntymäaika puuttuu, koska Lammin kastettujen luettelot alkavat vasta vuodesta 1746". Hän lienee olettanut, että Tuomas oli syntyisin Lammilta. Harrastaja on ollut löytävinään viitteitä siitä, että Tuomas olisi ollut pälkäneläistä syntyperää, mutta sitä pitää silmäillä tarkemmin ja palata asiaan seuraavassa kirjoituksessa.

apä

Pälkäneen kolmoset

Pälkäneen kirkonkirjoja selaillessa sukuharrastajan silmät sattuivat  kolmosvauvoihin kastettujen luettelossa. Kaksosia on tullut vastaan ennen, mutta nämä olivat ensimmäiset kolmoset. Se on yhden bloggauksen väärti, vaikkeivät vauvat olekaan (tiettävästi) mitään sukua harrastajalle.

Tyttövauvat syntyivät 24. päivänä elokuuta 1721 Pälkäneen Ruokolan kylässä.  He saivat nimikseen Maria, Anna ja Beata. Kastettujen luettelo ei kerro talon nimeä eikä edes äitiä, mutta isän kerrotaan olleen räätäli Heikki. Rippikirjoja tuolta ajalta ei ole. Ruokolan kylän Maunulassa asui 15 vuotta myöhemmin muuan räätäli-Heikki perheineen, mutta oliko hän kolmosten isä, sitä ei sukuharrastaja osaa sanoa.

Kolmosvauvat jaksoivat elää melkein neljä kuukautta. Haudattujen luettelosta löytyy joulukuun 17. päivältä 1721 tieto, että kaikki kolme olivat kuolleet ja että heidät oli haudattu kirkon alle. Harrastajaa hämmästyttää, että he kaikki kolme yli päänsä jäivät henkiin syntymän jälkeen tuohon maailman aikaan ja niissä oloissa ja elivät sen muutaman kuukauden, ennen kuin menehtyivät.

Lampaan kolmoskaritsat Australiasta. (Kuva: En-Wikipedia)

Muurarimestari Tuomas Häger

eli muurimestari, kuten häntä myös jossain mainitaan, ilmestyy sukuharrastajan tutkailujen mukaan Pälkäneen seurakunnan rippikirjoihin jaksolla 1744-1750. Hän on tullut Mälkilän kylän Laurilaan, josta hän on käynyt ehtoollisella 1745. Syntymäaika on 1721 ja isännimen voisi tulkita Heikinpojaksi. Ammatiksi Tuomas Hägerille merkittiin jo silloin muurarimestari.

Sen sijaan sukuharrastaja ei ole löytänyt varmoja viitteitä mestarin aikaisemmista vaiheista, sillä tuohon aikaan rippikirjoihin ei aina merkitty, mistä uudet tulokkaat olivat peräisin. Oliko hän pälkäneläinen poika, joka oli lähetetty muurarinoppiin ja joka oli ottanut käsityöläisnimekseen Häger? Pälkäneeltä löytyy yksi Tuomas Heikinpoika, joka on syntynyt sopivasti eli 1720. Vai oliko Tuomas Häger muuttanut pitäjään muurariksi aivan jostain muualta?

Hiljattain löysin SSS:n kirjastosta Teppo Karppisen kirjoittaman sukukirjan Tuomas Hägerin jälkipolvia. Pälkäneeltä maailmalle, kirkonrakentajista kenraaliin (2002), mutta ei ole hänkään löytänyt Tuomaan sukujuuria. Edellä mainittujen arvelujeni lisäksi Karppinen esittää, että Tuomas olisi saattanut olla armeijassa ja nimi sieltä peräisin. Tuomaksen vihkimerkinnässä hänen ammatikseen kirjattiin kuormastorenki tai kuormastorakuuna ("trossdrg."), mikä tuntuisi viittaavan joko sotapalvelukseen tai armeijassa työskentelyyn omassa ammatissa. Pikkuvihahan oli juuri taisteltu 1742-1743.

Museoviraston selvityksessä mainitaan turkulainen muurarimestari Askolin, joka rappasi ja valkaisi Pälkäneen kivikirkon seiniä 1746 eli samoihin aikoihin, kun Tuomas-muurari ilmestyi Laurilan taloon. Olisiko Askolin ollut Tuomaan oppimestari muurarin töissä ja tuonut oppipoikansa mukanaan Hämeeseen? Turun rippikirjat vaikuttavat näin ensi silmäyksellä aika työläiltä etsittäviksi, mutta ehkä sukuharrastaja joskus vielä metsästää muurari Askolinia sieltä ja sen mukana hänen oppipoikiaan.

Ammattinimityksiä Tuomas Hägerillä riitti, hän oli ilmeisen taitava käsityöläinen: muurarimestari, pitäjänmuurari, nikkari eli puuseppä sekä lasimestari. 1700-luvulla miesväki osasi rakentaa taloja ja pihapiirin talousrakennuksia omiksi kotitarpeiksi, mutta kun erikoisosaamista vaadittiin, oli mestarilla nähtävästi hyvä olla kaikenmoista rakennusalan taitoa.

Pälkäneellä Tuomas Häger avioitui Marketta Mikontyttären (s. 1719) kanssa 1745. Marketta oli Mälkilän kylän Kinnarlan talon tytär, joka jäi isästään Mikko Martinpojasta orvoksi aivan pienenä. Äiti Riitta Yrjöntytär avioitui uudelleen Mikko Heikinpojan kanssa, josta tuli uusi isäntä Kinnarlaan. Hänen jälkeensä Juho Mikonpojasta eli Marketan vanhemmasta veljestä tuli isäntä taloon. Kinnarlasta tuli myös Tuomas Hägerin ja Marketan perheen koti, josta käsin Tuomas harjoitti käsityöläisammattiaan lähipitäjissä.

Pälkäneen pitäjänkartta (osa) 1840-luvulta. (Kansallisarkisto)
Mälkilän kylä vasemmalla, Mallasveden pohjoispuolella.

Muurarimestarin ja Marketan perheeseen syntyi seitsemän lasta eli esikoinen Marketta Tuomaantytär Häger vuonna 1746 ja hänen jälkeensä Heikki 1748, Tuomas 1750, Johannes 1753, Matti 1755, Riitta 1756 ja Mikko 1759. Tuomaksen ja äiti-Marketan avioliitto päättyi 1769, kun Marketta kuoli kovaan kuumeeseen. Hänet haudattiin Pälkäneen kirkkoon. 

Leskeksi jäätyään Tuomas Häger avioitui säätyläissuvun tyttären Beata Katarina Bergmanin kanssa. Beata Katarina oli Kangasalta kotoisin ja syntynyt 1740, joten hän oli miestään huomattavasti nuorempi. Tästä avioliitosta syntyi kuusi lasta, nuorin vuonna 1782, joten muurarimestari Hägerin esikoisella ja kuopuksella oli ikäeroa 36 vuotta. 13 lapsesta eli aikuisikään vain viisi, muista ei kukaan saavuttanut neljän vuoden ikää.

Muurari Tuomas Hägerillä oli lukuisia oppipoikia vuosien varrella. Jokainen hänen neljästä vävystään oli ollut hänellä muurarin opissa, mutta se on jo uuden tarinan aihe se.

apä

Pälkäneen vanha kivikirkko

Pälkäneen vanha rauniokirkko on paikka, jossa monet seudulla matkailevat  pysähtyvät.

Vanha kivikirkko rakennettiin 1400-1500-lukujen vaihteessa, ja se palveli pälkäneläisten sseurakunnallisen elämän tyyssijana melkein 350 vuotta, kunnes 1839 rakennettiin uusi tiilikirkko. Kivikirkko oli jäänyt pieneksi seurakunnalle ja se oli pikkuhiljaa hajoamassa. Uuden kirkon valmistuttua sen annettiin raunioitua.

Kivikirkkoa oli kyllä korjattu vuosisatojen kuluessa useaan otteeseen, kun seiniin oli tullut halkeamia. Kirkkoa rakennettaessa se oli ollut noin 400 metrin päässä järven rannasta, eikä olisi ollut ihme, jos kevättulvat olisivat ulottuneet joinain vuosina kirkon perustuksiin saakka. Ilmeisesti jokin luonnonmullistus repi Pälkänevettä ja Mallasvettä yhdistävän Kostianojan kunnon joeksi ja koskeksi, Kostianvirraksi, 1600-luvun alussa. Sen seurauksena läheisen Pälkäneveden pinta laski useita metrejä ja kirkkokin oli sen jälkeen paljon kauempana järven rannasta.

1600- ja 1700-luvuilla kirkkoa korjattiin tämän tästä ja siihen rakennettiin uusia osiakin. Sukuharrastajalle erityisen mielenkiintoinen on maininta, että vanha kellotapuli purettiin 1761-1762 ja muurarimestari Tuomas Hägerin johdolla rakennettiin uusi tapuli. Parikymmentä vuotta myöhemmin samainen muurarimestari laati suunnitelman liian pieneksi jääneen kirkon laajentamiseksi, piirustuksineen kaikkineen, mutta seurakuntalaiset eivät syttyneet ajatukselle, vaan päättivät rakentaa uuden tiilikirkon.

Kuka oli muurarimestari Tuomas Häger? Siihen sukuharrastaja palaa tarkemmin seuraavassa blogikirjoituksessaan.

Pälkäneen vanhan kivikirkon vaiheista lähteenä on käytetty selontekoa Pälkäneen keskiaikaisen kirkon restaurointi- ja tutkimushistoria (Päivi Hakanpää, Museovirasto 2009). Selonteon sivulta 5 löytyy Karl von Kügelgenin maalaus vanhasta kirkosta vuodelta 1818 - siinä on kellotapuli vielä mukana. Ehkä Thomas Hägerin rakentama?

Kuva: Anneli Salo (Wikimedia Commons, CC-BY-SA 3.0)

apä