Näytetään tekstit, joissa on tunniste Padasjoki. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Padasjoki. Näytä kaikki tekstit

maanantai 30. marraskuuta 2015

Valetut talikynttilät

Taas on tullut se aika vuodesta, jolloin kynttilät kaivetaan esiin ja sytytetään valon ja tunnelman tuojaksi. Eipä ole sukuharrastaja tullut aikaisemmin ajatelleeksi, miten paljon työtä liittyi kynttilöiden valamiseen aikana, jolloin ei talvipimeillä ollut muita valonlähteitä kuin päreet ja kynttilät.

Albert Anker: Nuori äiti katsoo nukkuvaa lastaan
kynttilänvalossa (1875) - Wikimedia Commons
Laulajatar Naëmi Starck (o.s. Ingman) kertoo muistelmissaan, miten Padasjoen pappilassa valettiin syksyisin kynttilät ison pappilan koko vuoden tarpeisiin. Seuraavassa on lainauksia hänen kirjastaan Laulajattaren muistelmia (WSOY 1928) sivuilta 19-21:
"Tähdellisimpiä, joka syksy uusiutuvia tehtäviä oli kynttilöiden valaminen, joka toimitettiin sitten, kun karjaa oli teurastettu ja talvilihat suolattu. 
Harva nykyajan ihminen lienee täysin perillä siitä, mitä tarkoitetaan sanoilla "valaa kynttilöitä". Toisin minun lapsuudessani, jolloin valaistukseen kotioloissa käytettiin yksinomaan talikynttilöitä ja päreitä. Steariinikynttilät ja lamput olivat silloin vielä tuntematonta ylellisyyttä. 
Näin siinä meneteltiin: Teurastamisen jälkeen otettiin erilleen rasva lampaista, sulatettiin ja keitettiin suurissa muuripadoissa. Kaikki tämä kaadettiin sitten tilaviin korkeihin astioihin tahi tynnyreihin, niin että ne täyttyivät reunojaan myöten. Tätä ennen oli valkaisemattomasta, hienosta pumpulilangasta punottu n. s. sydämiä, jotka kiinnitettiin vartavasten valmistettuihin tikkuihin eli puikkoihin, tavallisesti 4 tai 5 kappaletta samaan tikkuun. 
Ja niin alkoi valaminen. 
Vuoronsa mukaan kastettiin tikut sydämineen astiaan, jossa oli sulatettua rasvaa. Tämän kastamisen tuli alussa tapahtua varovasti ja hitaasti, jotta rasva ehti tunkeutua sydänsyihin. Sen jälkeen asetettiin puikot jäähtymään poikittain kahden pitkän, noin puolen metrin etäisyydellä toisistaan koholla olevan riu'un varaan. Muutaman minuutin perästä kastettiin puikot uudelleen ja asetettiin taas jäähtymään ja niin meneteltiin, kunnes kynttilät saivat määrätyn paksuutensa. Tähän toimitukseen valittiin kylmin suoja - tavallisesti pesutuvan eteinen eli kota - jotta tali mahdollisimman pian jäähtyisi seuraavaa kastamista varten. Sillä aikaa kiehui uutta rasvaa pesutuvassa, josta sitä yhtenään kannettiin tynnyriin. Pitkien riukujen varassa oli sadoittain näitä puikkoja kynttilöineen - kysymyksessähän oli koko vuoden valaistustarpeiden valmistaminen."
"Huippukohdan muodosti haarakynttilöiden valaminen, kynttilöiden, joiden oli määrä koristaa joulupöytää. Silloin oli kodassa juhlahetki, sillä yksinomaan vain me lapset saimme kastella näitä kynttilöitä, jotka sitten vasta jouluna otettiin esille ja asetettiin kunniapaikoille saliin ja joulupöytään."  
"Padasjoella oleskelumme viimeisinä vuosina alettiin ottaa käytäntöön uudenaikaisempia rautapellistä valmistettuja muotteja, jotka täytettiin talilla. Tietenkin saatiin täten tasaisempia ja sirompia kynttilöitä sekä säästettiin aikaa ja työtä, mutta meistä lapsista olivat sittenkin vanhat valetut kynttilät jotakin toista, kauniimpia ja kirkkaammin loistavia. Vähitellen ilmestyivät sitten steariinikynttilät ja pienet lamput - valettujen talikynttilöiden tarina oli lopussa."

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Laulajattaren muistelmia Padasjoen pappilasta


Naëmi Ingman (1855-1932), myöhemmin Starck, oli aikoinaan tunnettu suomalainen laulaja. Hän esiintyi 1870-luvulla Suomalaisessa oopperassa Helsingissä opiskeltuaan sitä ennen laulua myös ulkomailla, Tukholmassa, Pariisissa ja Pietarissa. Kukapa olisi vuosikymmen aikaisemmin uskonut, että Padasjoen kirkkoherran pappilasta ponnistaisi maailmalle sellainen lahjakkuus.

Aikaisemmin sukuharrastaja kirjoitti Naëmin äitipuolen Amalian tarinaa (osan 1 täällä ja osan 2 täällä). Amaliahan oli mennyt naimisiin Padasjoen leskeytyneen kirkkoherran Magnus Ingmanin kanssa, jolle jäi monilapsinen perhe ensimmäisen vaimon menehdyttyä sairauteen. Naëmi oli yksi lapsista. Elämänsä loppupuolella hän kirjoitti muistelmansa kirjaksi. Laulajattaren muistelmia ilmestyi 1928, ja sukuharrastaja löysi sen kotikaupunkinsa kirjastosta. Hyvä Suomen kirjastolaitos!

Naëmi Ingman syntyi Ristiinassa apupappi Magnus Ingmanin ja hänen vaimonsa Christiana Antonetta Åbergin (1829-1866) perheen neljäntenä lapsena vuonna 1855. Lapsia syntyi tasaista tahtia, ja apupapin palkka oli pieni, joten perheen elämä oli varsin niukkaa. Asiaan tuli muutos, kun isä sai kirkkoherran paikan Padasjoelta. Naëmi kirjoittaa muistelmissaan:

"Vuonna 1860 - vanhempani olivat silloin asuneet Ristiinassa 8 vuotta - sai isäni kirkkoherranviran Padasjoella. Syttyi suuri riemu perheessä, kun nimitys, tuomiokapitulin lähettämän "plakaatin" muodossa, saapui. [...] Huhtikuussa sitten lähdimmekin kimpsuinemme kampsuinemme neljällä rekikyydillä. Talvi oli silloin voimassaan vielä siihenkin aikaan vuodesta. (s. 14) 
Padasjoen pappila on kunnaalla, josta aukenee näköala Lammin pienelle sievälle järvelle ja joelle, josta pitäjä on saanut nimensä. Vastakkaisella puolella leviää katsojan silmien eteen peltoja ja niittyjä, vaurasta viljelystä - aitohämäläistä maisemaa. Pappilan laaja päärakennus kahdeksine tilavine huoneineen oli äsken valmistunut. Meistä lapsista oli vasta outoa ja kummallista juoksennella noissa suurissa tyhjissä huoneissa, joissa oli valkoiset hirsiseinät ja mahtavat valkoiset uunit. - Ja miten korkealla oli laki, miten täällä huuto kajahtikaan. (s. 15-16) 
Ja niin elämä alkoi vähitellen näyttää valoisampaa puoltaan ja taloudelliset huolet väistyä. Tallissa seisoi 4-5 hevosta, navetassa 30-40 lehmää. Rengeillä, palkollisilla ja palvelijattarilla oli työtä yllin kyllin. Isäntärenki hoiti ja valvoi sangen laajaperäistä viljelystä. Pappilaan kuului 8 torpparia, jotka suorittivat määrätyt päivätyönsä taloon, joten oltiin riippumattomia palkkatyöläisistä. Nämä torpparit tulivat hyvin toimeen, elivät kuin pientilalliset konsanaan parine hevosineen, muutamine lehmineen. Heidän asuinrakennuksissaan oli tavallisesti tilava tupa ja kaksi huonetta, kaikki puhdasta ja viihtyisää. Akkunoiden edustalla oli moninaista koreata - unikkoa, kehäkukkaa, tuoksuvaa minttua, aaprottia y. m. Samoin oli laita talonpoikaistalojenkin, joita olisi saattanut pitää melkeinpä herraskartanoina - 4 tahi 5 hyvin kalustettua huonetta, akkunoissa kauniit verhot, runsaista vuodepatjoista hyllyvät sängyt vaaleine päällyspeitteineen j. n. e. Kaikki todisti vaurautta." (s. 17)


Sukuharrastaja lainannut otteet ja valokuvannut kuvat kirjasta 
Naëmi Starck (Ingman): Laulajattaren muistelmia (WSOY 1928, suomentaja Eliel Vartiainen).

Muut lähteet: Haminan, Padasjoen, Ristiinan ja Räisälän seurakuntien kirkonkirjat.

maanantai 13. heinäkuuta 2015

Hämeestä Antreaan

Entinen tarkk'ampuja, muonatorppari Erkki Spjut ja hänen vaimonsa Loviisa Brummer keräsivät lapsensa - Mantan, Olga Kustaavan, Eeva Loviisan ja Amalian - ja lähtivät matkaan Padasjoelta tammikuussa 1871 ja päätyivät Hollolaan. Saavuttuaan seudulle heistä tuli torppareita Kutajoen Huovilaan, jossa he asuttivat Vanhalan torppaa kaikkiaan viisi vuotta. Perhekin kasvoi, syntyi Vilhelmiina (s. 1871) pian muuton jälkeen ja sitten Kalle Kustaa (s. 1874). Heitä vanhempi Amalia taas kuoli kolmevuotiaana hinkuyskään.

Mikä sitten sai perheen muuttamaan Padasjoelta Hollolaan? Wikipedian mukaan Hollolan 7000 asukkaasta kuoli tuhat henkeä yksin nälkävuonna 1868, joten voisi ajatella, että moni talo oli menettänyt torppiensa väkeä, ja uutta työvoimaa varmasti tarvittiin. Muutos muonatorpparista oman torpan vuokraviljelijäksi saattoi myös ennakoida oman perheen elinolojen parantumista, jos säät olisivat suotuisat ja sato kohtalainen eikä mikään sairaus kovin koettelisi.


Viiden vuoden jälkeen lähdettiin uudelleen maantielle tai ehkä, kuka ties, osa matkasta taittui junalla Pietarin rataa pitkin, olihan rata uusi ja juna pysähtyi uudella Lahden kylän asemalla Hollolassa. Määränpää olikin nyt kauempana kuin edellisessä muutossa, peräti Antreassa asti. (Kuvassa on entisen Antrean kunnan sijainti luovutetusssa Karjalassa. Wikimedia.)

Erkki Spjutin perhe päätyi Antrean Ilmatoivolaan arrendaattoriksi eli tilan vuokraajaksi, lampuodiksi. Jälleen sukuharrastajan mieleen nousee kysymys siitä, miksi he tulivat lähteneeksi niin kauas kotiseudultaan Hämeestä ja miksi juuri Antreaan.

Ilmatoivolan sitä taloa, jonka Spjut vuokrasi, isännöi entinen Viipurin ruotutarkk'ampujapataljoonan luutnantti Fredrik Alexander Wahlberg (s. 1835). Hänen vaimonsa oli Olga Paulina Starck (s. 1847), papin tytär Räisälästä. Tämän sisar puolestaan oli Amalia Ingman (e Starck), joka oli Padasjoen edesmenneen kirkkoherran vaimo ja asui siellä vielä silloin, kun Erkki Spjutin perhe muutti Hollolaan. Olisiko siinä linkki siihen, miksi perhe jatkoi matkaa Hollolasta Antreaan ja juuri Ilmatoivolaan, jossa tarvittiin lampuotia tilaa hoitamaan? Tämä kaikki on pelkkää oletusta, sillä varmuutta asiasta ei ole. Saattoihan yhteys löytyä armeijastakin tai jostain aivan muualta.

Antrean kirkko 15.8.1941.
Seuraavana päivänä NL:n tykistön tulitus
tuhosi kirkon ja se paloi maan tasalle.
SA-kuva 35436.
Antreassa Erkin ja Loviisan perheeseen syntyi vielä kolme pienokaista, Juho Efraimi (1877-1877), Emilia Liisa (1878-1893) ja Otto Eetvartti (s. 1881). Heistä Juho kuoli alle vuoden ikäisenä hivutustautiin, Emilia 15 vuoden vanhana isorokkoon. Ilmatoivolasta perhe muutti ensin Saviniemeen ja sitten Hännikkälänniemeen.

Hännikkälänniemessa Erkki Spjut kohtasi matkansa pään 59-vuotiaana. Loviisa seurasi häntä 60-vuotiaana, hänen kuolinsyykseen on merkitty "ruumiinkoi", mikä lienee tarkoittanut syöpää.

(Kuvia klikkaamalla ne saa näkyviin isompina.)

tiistai 30. kesäkuuta 2015

Loviisa Brummer

syntyi syksyllä 1838 Fredriksholmin torpassa Padasjoen Kasiniemessä. Pappi kirjoitti kastettujen luetteloon nimeksi Hedvig Lovisa, mutta kun tyttö lienee varttunut suomenkielisessä kodissa, sukuharrastaja käyttää hänestä nimeä Loviisa Brummer, mikä nimi hänellä on joidenkin lastensa kastemerkinnöissäkin.

Loviisan isä Otto Fredrik Brummer (s. 1805) oli naimisiin mennessään aliupseeri (kersantti) Kasiniemen rälssistä ja äiti taas talollisen tytär Justiina Matintytär (s. 1811) Kaidanmaan Korkean talosta. Häitten jälkeen nuoripari asusteli Kasiniemessä sulhasen isän talossa, mutta parin vuoden kuluttua heistä tuli Fredriksholmin väkeä.

Kasiniemen rälssiä nautittiin neljässä osassa, joista yksi oli Ojala, ja sen osan torppa Fredriksholm oli (lähde: Kasiniemen Sanomat). Torppa ilmeisesti perustettiin 1830-luvulla, ainakaan sitä ennen sitä ei näy seurakunnan rippikirjoissa, ja ehkä se perustettiin juuri Oton ja hänen perheensä elinkeinoksi ja hallintaan. Olisiko torppa saanut nimensäkin isännän toisesta nimestä?



Torppaan syntyi pikkuväkeä ainakin 10 lasta, heistä moni kuoli jo pienenä. Loviisa oli järjestyksessä viides. Hän varttui vanhempiensa luona 17 vuoden ikään, jolloin hän pestautui piiaksi Kauratun Postin taloon. Sieltä tarkk'ampuja Erkki Spjut hänet sitten korjasi vaimokseen, kuten sukuharrastaja viimeksi kirjoitti.

Loviisan kersantti-isän Otto Brummerin isä oli niin ikään Kasiniemen rälssin sotilas. Otto syntyi Luopioisissa Ämmätsässä, lyhyen matkan päässä Kasiniemestä siis, ja kastettujen kirjaan hänen isäkseen merkittiin kersantti Arvid Fredrik Brummer (s. 1772) ja äidiksi kersantti Brummerin piika Kreetta Heikintytär. Otolla oli myös vanhempi sisar, Anna Maria (s. 1803), heidän vanhempansa eivät ilmeisesti koskaan avioituneet. Ellei sitten talollisen tytär Kreetta Matintytär, jonka Arvid-kersantti vei vihille Oton ollessa vuoden vanha ja joka hieman aikaisemmin oli muuttanut Ruovedeltä Kasiniemeen, ole sama henkilö kuin Oton äiti Kreetta Heikintytär, mutta se on vielä selvittämättä. Kreetta Matintytär kuoli synnyttäessään Oton nuorempaa sisarta, Liisa Sofiaa (s. 1806), joka jäi eloon ja kasvoi aikuiseksi.

Otto kuitenkin varttui isänsä tykönä Kasiniemen rälssissä, ja aikuistuttuaan hän seurasi isänsä ja isoisänsä tietä armeijaan kersantiksi, kunnes jäi maata viljelemään Fredriksholmiin.

Kuva: Fritz von Dardel (1817-1901): Lypsypiika lypsää lehmää. (Nordiska Museet, Wikimedia)


Lähteet:
Luopioisten ja Padasjoen kirkonkirjat
Kasiniemen asutus 160 vuotta sitten. Kasiniemen Sanomat 8. (2000)

keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Tarkk'ampuja Spjut

Sukuharrastaja on palannut blogiin parin kuukauden hiljaiselon jälkeen. Keväällä harrastus vaipui syvälle perukirjan (tai parin) uumeniin, eikä kohonnut sieltä blogikirjoituksiin asti, mutta kesä on tuonut tullessaan uudet tarinat. 


Tällä kertaa pääosassa on tarkk'ampuja Erkki Spjut. Hän syntyi Padasjoella 1800-luvun alkupuolella eikä ole (kai) harrastajalle mitään sukua, mutta hän on kirjoittajan esi-isän Erkki Juho Saukon aikalainen. Molemmista Erkeistä tuli tarkk'ampujia tsaarin armeijaan saman kuukauden väennostossa. Sittemmin on käynyt ilmi, että sotilas Spjut on sukuharrastajan pitkäaikaisen ystävän esi-isä.

Tammikuussa 1855 Erkki Heikinpoika sai väennostossa arpalipun numero 26. Krimin sodan (1854-1856) aikaan perustettiin joka lääniin uusia ruotutarkk'ampujapataljoonia, joten olisiko arpa määrännyt Erkki Heikinpojan sellaiseen? Pieni arvan numero määräsi miehen vakinaiseen armeijapalvelukseen kolmeksi vuodeksi, suurempi numero vain harjoituksiin lähellä olevaan reservikomppaniaan kolmena kutsuntaa seuraavana kesänä.

Erkki Heikinpoika oli syntynyt vuonna 1835 Osoilan kylässä Pitkälahden torpparin Heikki Aataminpojan (s. 1801) ja tämän vaimon Maija Mikontyttären (s. 1802) viidentenä lapsena. Ajan tavan mukaan hän lähti rengiksi rustholliin 15 vuoden iässä, ja viisi vuotta myöhemmin hänestä tuli sotilas, joka sai sotilasnimen Spjut (keihäs).

Tarkk'ampuja Erkki Spjut löysi vaimokseen Kauratun kylän Postin talon piian, Heta Loviisa Brummerin (s. 1838). Häitä vietettiin keväällä 1856. Perhe kasvoi tasaista tahtia, kun ensin syntyi poikalapsi Konstantin (s. 1857) ja sitten tytöt Manta (s. 1860), Maria (s. 1863), Olga Kustaava (s. 1864), Eeva Loviisa (s. 1867) ja Amalia (s. 1869). Heistä Konstantin kuoli tuhkarokkoon neljän vanhana ja Maria hinkuyskään kahden viikon ikäisenä. Isä-Erkki ei ollut enää sotilas ainakaan Mantan syntyessä.

Suurten nälkävuosien jälkeen perhe lähti liikkeelle isäinsä mailta ja muutti ensin Hollolaan tammikuun pakkasissa vuonna 1871. Heidän myöhempiin vaiheisiinsa palataan vielä, mutta sitä ennen on aihetta tarkastella sotilas Spjutin vaimoa. Sukunimi Brummer nimittäin herättää mielenkiintoa, sillä olihan Kasiniemen kartanossa sennimistä herrasväkeä tuohon aikaan.

Kuva:
Suomalainen upseeri ja sotilas Oulun tarkk'ampujapataljoonasta vuoden 1860 tienoilla. (Wikimedia)

Lähteet: 
Padasjoen seurakunnan kirkonkirjat
Sotaväki autonomisessa Suomessa. Arkistojen Portti.

sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Perukirjoja Jyväskylän maakunta-arkistossa

Helmikuusta tuli arkistokuukausi. Viime kirjoituksessa kertomieni Hämeenlinnan maakunta-arkistovierailujen lisäksi kävin ensimmäistä kertaa Jyväskylän maakunta-arkistossa. Siihen tuli oiva tilaisuus, kun työ vei kaupunkiin, ja lähtöä aikaistamalla ehti kaivelemaan papereita arkistoon ennen työtehtäviä.

Sysäys Jyväskylän arkistokäyntiin nousi perukirjakurssilta, jolle tarvittiin vanhoja perukirjoja. Olin löytänyt yhden esiäidin veljen perukirjan 1700-luvulta netistä SSHY:n jäsenille tarkoitetusta kuvatietokannasta, mutta mieli teki tuoreempaa, joten työmatka Jyväskylään tuli passeliin aikaan.

Jo aikaisemmin olin nähnyt Hämeenlinnan maakunta-arkiston perukirjakortistossa isoisän isän nimen ja saanut tietää, että Padasjoen perukirjoja säilytetään nimenomaan Jyväskylässä, vuoden 1847 jälkeen kun Padasjoki on kuulunut Jämsän tuomiokuntaan. Sen arkistosta Joonas-papan perukirja pitäisi löytyä.

Junassa matkalla Jyväskylään oli hyvää aikaa tehdä läppärillä Astia-haun kautta asiakirjatilaus. Ehdin jo pettyä pahasti, kun haku toi ruudulle tiedon, että 1930-luvun perukirjat ovatkin käyttörajoitettuja. Apua, en ollut älynnyt tehdä käyttölupahakemusta, kun olin ajatellut, että niin vanhat saisi vapaasti katsottaviksi. Perille päästyä arkiston virkailija tiesi paremmin, ja hätä osoittautui aiheettomaksi ja virheen aiheuttamaksi: 25 vuotta vanhempiin perukirjoihin ei tarvita käyttölupaa.

Joonas-papan "perunkirjoitus" löytyi Kuhmoisten ja Padasjoen pitäjien käräjäkunnan kihlakunnanoikeuteen jätetyistä perukirjoista, ja sain sen valokuvatuksi kännykkäkamerallani. Tässä ei siitä enempää, mutta tuli kyllä mieleen ajatus, että onneksi nykyään ei perukirjoissa luetella koko omaisuutta yksitellen, kapistus kerrallaan, sillä mihinkään eivät mahtuisi ne kirjat, joita nykyisestä tavarapaljoudesta kirjoitettaisiin. 



Tässä on pieni pala Joonas-papan perukirjasta. Hän oli entinen torppari ja eläkemies, joka kuollessaan asui torpan omaksi tilakseen lunastaneen poikansa perheessä.

Löysin ja kuvasin toisenkin esi-isän perukirjan, 1860-luvulta, ja siinä lueteltiin talon lehmät omilla nimillään. Saatan palata siihen jollain toisella kertaa.

Kiitokset vain erinomaisesta asiakaspalvelusta niin Hämeenlinnaan kuin Jyväskylään! Edellisessä on keittiönurkkaus, jossa voi talon kahvista keittää itselleen virkistystä pienestä kahvimaksusta. Jälkimmäisessä henkilökunta tarjoutui keittämään kahvia asiakkaille, niin ikään pienestä kahvimaksusta. Vau!

api

lauantai 7. helmikuuta 2015

Pappilan kasvattityttö

Padasjoen kappalaisen Frans Cavénin ja hänen Eleonora-vaimonsa perheeseen tuli kasvattitytär Adèle Lovisa Walhem vuonna 1874. Pariskunta oli ehtinyt olla naimisissa kymmenkunta vuotta, mutta jälkikasvua ei ollut vielä syntynyt. Sitten he saivat pappilaansa 8-vuotiaan tytön, Adèle Lovisan. Kuka tyttönen oikein oli?



Adéle Lovisa Walhem oli syntynyt Heinolan kaupungissa vuonna 1866 suutarimestari Karl Walhemin ja hänen vaimonsa Leena Hämäläisen viidentenä lapsena. Taloudellisesti elämä lienee ollut mallillaan ja suutarimestarilla töitä, ainakin hänellä oli vuosien mittaan useita oppipoikia verstaassaan, ja jalkineita kaupungin asukkaat varmasti tarvitsivat.

Adélen ollessa 7-vuotias hänen isänsä kuitenkin sairastui ja kuoli. Ei kulunut kuin puoli vuotta, kun sama kohtalo tuli äidin osaksi. Perheen seitsemästä lapsesta pari oli kuollut pienenä, kaksi vanhinta poikaa oli jo muuttanut kotoa, mutta äidin kuoleman jälkeen heinäkuussa 1874 kirjoitettiin muuttokirjat kolmelle kotona asuneelle lapselle. Näistä Kustaa Eemil (s. 1863) muutti Mäntyharjulle, jossa vanhin veli työskenteli maakauppiaan kirjanpitäjänä, Adèle päätyi Padasjoen pappilaan, ja tuolloin 3-vuotias Olga Sofia Pieksämäelle. 

Adèle Lovisan tultua Padasjoelle pastori Cavénin perheessä kävi kuitenkin niin kuin joskus käy: vuoden kuluttua Adèle sai kasvinkumppanin, kun pappilan isäntäväelle syntyi tytär Ellen Anna. Vasta yli vuosikymmenen kuluttua syntyi Korpilahdella pikkuveli Frans Alvar.

Mutta miten Adèle päätyi Heinolan kaupungista juuri Cavéneille Padasjoen pappilaan? Usein hoitoa vaille jääneet lapset saivat turvan ja kodin sukulaisten, naapurien tai kummien hoivissa, ja jos ketään heistä ei voinut ottaa lasta, hänelle järjestettiin elätehoito. Pastori ja hänen vaimonsa olivat tulleet Padasjoelle muutamaa vuotta aikaisemmin Mäntyharjulta, joten ehkä he olivat kuulleet perheen vanhempien kohtalosta Adèlen vanhimmalta veljeltä Karl Damianus Walhemilta (s. 1851), joka oli tullut 14-vuotiaana Mäntyharjulle maakauppiaan puotipojaksi ja edennyt kirjanpitäjäksi ja jonka luo nuorempi veli tuli orvoksi jäätyään? 

Oli miten oli, Adèle Lovisa sai kodin Cavénien pappilassa Padasjoella ja muutti heidän kanssaan pian Korpilahdelle. Hän varttui aikuiseksi kasvattivanhempiensa kodissa. Yli 30 vuotiaana hän tuli sukuun toisellakin tapaa, avioliiton kautta, mutta siihen sukuharrastaja palaa joskus myöhemmin. 

Kuva
Albert Anker (1885). Kutova tyttö vahtii kehdossa olevaa pikkulasta. (Wikimedia)

Lähteet
     Heinolan kaupunkiseurakunnan sekä Korpilahden, Mäntyharjun ja Padasjoen seurakuntien kirkonkirjat.
     Turvattomat lapset. Lapsuuteen liittyvät asiakirjat. Portti

api

sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Frans Frihtiof Ferdinand Cavén (1838-1908)

Kun sukuharrastaja pääsi pappissäätyyn kiinni Amalian tarinan kautta, jatkettakoon samoilla linjoilla vielä kotvasen. Pappissäätyiset nimittäin ovat peräti harvinaisia harrastajan omassa sukupuussa, nyt näistä harvinaisuuksista vuoron saa isoisän isoisän pikkuserkku Frans Cavén.

Amalian puolison, Padasjoen kirkkoherra Magnus Ingmanin, kuoltua 1868 ei kulunut montakaan vuotta, kun seurakuntaan saatiin papiksi mies, joka oli kasteessa saanut kaikin puolin muhkean nimen: Frans Frihtiof Ferdinand. Sukunimensä pappi oli perinyt isältään ja tämä omalta isältään, Lammin nimismies Joonas Cavénilta. Nimismies oli syntyisin Padasjoen Kaukelan Alimmaisen talosta, joten kappalainen Cavén oli melkein oman seurakunnan miehiä paikkakunnalle tullessaan.

Frans Cavén tuli Padasjoelle papiksi vuonna 1871 kierreltyään sitä ennen muutamassa seurakunnassa apu- tai tilapäisenä pappina. Valmistumisensa jälkeen hän oli ehtinyt toimia sielunpaimenena ainakin Sysmässä, Luumäellä ja Mäntyharjussa. Mäntyharjussa ollessaan hän oli 1864 mennyt naimisiin everstintyttären Eleonora Mathilda Boije af Gennäsin kanssa. Jälkikasvua pappilaan saatiin odottaa aina Padasjoen vuosiin asti, siellä heille syntyi tytär Ellen Anna 1875. Tosin perheessä oli jo sitä ennen ottotytär Adèle Lovisa Walhem. 

Padasjoella perheen koti oli Maakeskessä Kekkalan puustellissa. Frans-pappi työskenteli seurakunnassa seitsemän vuotta ja muutti sitten 1878 kappalaiseksi Korpilahdelle, jossa hän toimi 1908 tapahtuneeseen kuolemaansa asti. Koti oli Mutaisten pappilassa. Kansallisbiografian artikkeli kertoo hänen omistautuneen kokosydämisesti seurakuntalaistensa sielujen hoitamiseen ja kodin ilmapiirin olleen pietistisen.

Korpilahdella perheeseen syntyi 1886 poika, joka sai nimet Frans Alvar Alfred ja josta tuli seuraavan vuosisadan alkuvuosikymmeninä tunnettu taiteilija. Hänen kerrotaan kasvaneen kodissa, jossa äiti oli musikaalinen ja johdatteli poikansakin musiikin maailmaan. Eno oli harrastelijamaalari, ja mm. taiteilija Wilho Sjöström asui Mutaisten pappilassa maalatessaan Korpilahden kirkon alttaritaulua.

Kappalainen Frans Frihtiof Ferdinand Cavén oli syntynyt Tyrvännössä 1838. Hänen isänsä oli lipunkantaja Carl Fredrik Cavén (s. 1800) ja äitinsä Juliana Gustava Burgman - heidän tarinaansa ehkä palataan joskus myöhemmin. Pastori Cavénin vaimo Eleonora Mathilda Boije af Gennäs oli syntynyt 1842 Venäjällä everstin tyttärenä (Sysmän muuttaneiden luettelon mukaan), mutta vuodesta 1850 isä omisti Ilolan kartanon Porvoossa (Illby Gård).

Kuvassa on Korpilahden kirkon kellotapuli, joka valmistui 1885. Sen suunnitteli arkkitehti Alfred Cavén (joskus Caween), Frans Cavénin veli. 
(Kuvaaja Antti Leppänen 2012. Wikimedia Commons, CC-BY-SA-3.0)

Lähteet:
Seurakuntien kirkonkirjat: Korpilahti, Lammi, Luumäki, Mäntyharju, Padasjoki, Sysmä, Tyrväntö
Kansallisbiografia: Cawén Alvar (1886-1935)

api

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Amalian tarina (osa 1/2): Räisälästä Padasjoelle

Tämä on Amalian tarina.

Amalia Starck syntyi Räisälässä vuonna 1841. Hänen isänsä Petter Starck oli ollut pappina monissa luovutetun alueen seurakunnissa ja viimeksi pitkään Räisälässä. Amalian äiti oli Carolina Elisabet Tapenius, Iitin kappalaisen tytär, joka oli todennäköisesti syntynyt Rautjärvellä, jossa isä oli pitkään pappina. Syntymätietoa ei voi kuitenkaan varmistaa, koska seurakunnan kirkonkirjat paloivat lähes täysin pappilan palossa 1856.


Räisälän kirkko elokuussa 1941.
SA kuva 
37286.

Amalian häitä vietettiin kesäkuussa 1867 kotona Räisälän Ivaskassa, jossa oli kaksoishäät, koska myös nuorin sisaruksista, Olga Pauliina, meni samana päivänä miehelään. Päivä oli siis suuri juhlapäivä, mutta sitä varjosti monenlainen suru. Amalian ja Olgan isä, seurakunnan kappalainen, oli kuollut keväällä vain muutamaa kuukautta ennen tyttärien vihkimistä. Amalian sulhanen puolestaan oli leski, joka oli edellisen vuoden aikana saatellut hautaan ensimmäisen vaimonsa, tämän pappilassa asuneen äidin sekä perheen kaksi tytärtä. Leski-isällä oli vielä seitsemän lasta huollettavanaan.

Amalian tuore aviomies oli Padasjoen kirkkoherra Magnus Ingman, joka oli syntynyt 1819 Suonenjoella käräjätuomarin ja tämän vaimon poikana. Kirkkoherra oli tullut Padasjoen seurakuntaan Ristiinasta kuusi vuotta aikaisemmin, mutta oli sitä ennen työskennellyt useissa Savon ja luovutetun alueen seurakunnissa, mm. Räisälässä. Siellä hän oli jo tutustunut samassa seurakunnassa työskentelevään Amalian isään ja tämän perheeseen, mutta tuohon aikaan Magnuksen vanhimmat lapset syntyivät ja Amalia oli alle kymmenvuotias. Padasjoelle muutettaessa Magnus Ingmanilla oli vaimo Christina Antonetta Åberg ja kuusi lasta, joille syntyi Padasjoella vielä kolme sisarusta. 

Juuri Magnus Ingmanin nimi kiinnitti sukuharrastajan huomion ensimmäiseksi. Etsiessään sukulaisten nimiä Padasjoen kirkonkirjoista nälkävuodelta 1868, harrastajan silmät sattuivat tietoon, että seurakunnan kirkkoherra oli niin ikään menehtynyt kyseisen vuoden keväällä samoin kuin hänen vastasyntynyt tyttärensä Amalia. 

Äiti-Amaliasta tuli leski vain 26 vuoden ikäisenä. 10 kuukautta aikaisemmin hän oli avioitunut ja huhtikuussa 1968 synnyttänyt esikoistyttärensä, joka kastettiin äidin kaimaksi. Tyttö eli vain parisen viikkoa, ja viikko hänen jälkeensä kuoli lavantautiin Magnus Ingman. Isä ja tytär siunattiin haudan lepoon samana päivänä.

Amalia jäi aluksi asumaan Padasjoelle, ja hänestä tuli yksinhuoltaja edesmenneen miehensä seitsemälle lapselle. Heistä isot pojat asuivat ja kävivät koulua muualla, isän kaima Magnus pääsi ylioppilaaksi vain vuosi isän kuoleman jälkeen. Vielä vuonna 1870 Amalia sai järjestää yhdet hautajaiset, kun yksi pikkutytöistä kuoli. Silloin Amalia ei ollut vielä edes 30-vuotias.

1873 Amalia palasi synnyinseudulleen Räisälään, ja lapset muuttivat hänen mukanaan.

(Amalian tarina jatkuu osassa 2/2.)


*** *** *** ***

Vähän Amalian sukupuuta:

Amalia Natalia Alexandra Starck (s. 1841 Räisälä)
     isä pastori Petter David Starck (1795 Seiskari - 1867 Räisälä)
          isä tullipäällysmies Gustaf Vilhelm Starck ( - 1807 Räisälä)
          äiti Maria Kristina Hornborg (1765 Koivisto - 1839 Räisälä)
     äiti Carolina Elisabet Tapenius (1807 Rautjärvi? - 1890 Räisälä)
          isä pastori Carl Tapenius (1773 Jämsä - 1852 Iitti)
          äiti Hedvig Lovisa Westrin (1778 Suomenniemi - 1855 Iitti)

Magnus Ingman (1819 Suonenjoki - 1868 Padasjoki)
     isä tuomari Erik Johan Ingman (1779 Tukholma - 1823 Suonenjoki)
     äiti Agatha Lovisa Ahnger
1. vaimo Christina Antonetta Åberg (1829 Hamina - 1866 Padasjoki)


Lähteet:
     Seurakuntien kirkonkirjat: Iitti, Ristiina, Padasjoki, Räisälä, Suomenniemi, Suonenjoki.
     Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Magnus Ingman. Verkkojulkaisu 2005 <http://www.helsinki.fi/ylioppilasmatrikkeli/henkilo.php?id=15534>. Luettu 14.12.2014.
     Ylioppilasmatrikkeli 1640-1852: Petter David Starck, Carl Tapenius, Erik Johan Ingman

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Sukulainen Tove Janssonin kirjassa?

Kun harrastus oikein puraisee, alkaa nähdä sukulaisia vaikkapa Tove Janssonin kirjassa. Kas näin kävi sukuharrastajalle, joka keväällä intoutui lukemaan Tove Janssonin kirjaa kirjailijan syntymän 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi. 

Kyseessä oli Kuvanveistäjän tytär (WSOY 1968/2008), viehättävä pieni kirja, joka koostuu lyhyehköistä kertomuksista tai novelleista. Ne lienevät varsin omaelämänkerrallisia, tapahtumapaikkoina ovat mm. Janssonien koti Helsingissä.

Kertomuksessaan "Juhlimisista" Tove Jansson kuvaa, miten hänen isällään oli tapana mennä kaupungille ja tuoda sieltä kavereita juhlimaan kotiin. Näitä juhlijoita lapset sitten katselivat ja kuuntelivat, ainakin yläkerran porraskaiteen raoista. 
"Joskus minä heräsin yöllä maailman kauneimpaan musiikkiin, balalaikan- ja kitaransoittoon. Isä soitti balalaikkaa ja Cawan kitaraa, he soittivat yhdessä ja hyvin hiljaa, melkein kuiskaten, kumpikin oli jossain kaukana ja sitten he tulivat lähemmäksi ja toinen teki toiselle tilaa niin että joskus oli kitaran vuoro ja joskus balalaikan." (s. 26)
"Heidät näkee ylhäältäpäin ja he istuvat sohvalla ja tuoleilla tai kulkevat hitaasti ympäri salonkia. Cawan istuu kitaran yli kyyristyneenä ikään kuin piiloutuisi siihen..." (s. 27)
Cawan? Kuka Cawan? Voisiko olla...? Samassa kertomuksessa Tove Jansson mainitsee äitinsä saaneen lahjoja vierailta, mm. Ruokokoskelta ja Salliselta, joten eikö Cawan voisikin olla Cawén, Alvar Cawén, joka Jalmari Ruokokosken ja Tyko Sallisen lailla on yksi Suomen tunnettuja taiteilijoita 1900-luvun alkupuolelta?


Alvar Cawén: Sokea soittoniekka (1922)
Kirjasta "Pohjolan maalaustaidetta. Nykyaikaisen maalaustaiteen
läpimurto" (1950) (Wikimedia)

Siispä sukuharrastaja ryhtyi etsimään todistetta epäilyilleen. Hakukone löysi kuin löysikin kuvan, jossa taiteilijat Alvar Cawén ja Viktor Jansson poseeraavat boksissaan Pariisissa. He ovat siis olleet kämppäkavereita opiskellessaan Ranskassa 1910-luvulla! Valitettavasti en voi laittaa löytämääni kuvaa blogiini tekijänoikeussyistä, mutta sitä voi käydä kurkkaamassa Museoviraston Kuvakokoelmat-sivustolta tämän linkin kautta. Kansallisbiografia tietää kertoa, että Cawén ja kuvanveistäjä Jansson jakoivat ateljeen Pariisissa.

Cawénin koko nimi oli Frans Alvar Alfred Cawén. Hän syntyi vuonna 1886 Korpilahdella, missä hänen isänsä oli tuolloin kappalaisena. Alvar suuntautui jo nuorena taiteilijan uralle, hän opiskeli parikymppisenä Helsingissä Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa, jonka opettajana hän itse myöhemmin työskenteli. Myös hänen puolisonsa Ragni, o.s. Holmberg (1891-1981), oli taidemaalari. Heillä oli yksi poika, Matti Robert (s. 1928). Alvar Cawén oli sairaalloinen nuoresta pitäen, ja vuonna 1935 hän kuoli 48-vuotiaana. (Lähteet: Kansallisbiografia, Korpilahden seurakunnan syntyneiden luettelo 1886-1888.)

Niin, se sukulaisuus. Alvar Cawénilla ja sukuharrastajalla on yhteiset esivanhemmat 1700-luvulla Padasjoen Kaukelassa Alimmaisen talossa. Cawénin esi-isä Joonas Heikinpoika Cavén lähti opintielle ja päätyi Lammin nimismieheksi, hänen veljensä Juho Heikinpoika, harrastajan esi-isä, taas isännäksi Lammin Ronnin Jaakkolaan. Harrastaja palaa Cavénien/Cawénien sukuhaaraan tuonnempana uudelleen.


Lisäys: Blogissa taiteilija Cawénista ja hänen taidenäyttelystään 1910 Helsingissä

api

torstai 23. lokakuuta 2014

Z niin kuin Zenobia Johannantytär

Vähiin käy ennen kuin loppuu, niin myös sukuharrastajan aakkosjutut. Neljä kirjainta on vielä jäljellä, mutta löytyyko loppuun etunimiä Ä- ja Ö-kirjaimille? 

Z-kirjaimelle tarina sen sijaan on tässä: Zenobia Johannantytär syntyi Luopioisissa Kyynärön kylässä vuonna 1871, kasvoi nuoreksi neidoksi, lähti vuodeksi piikomaan Padasjoelle ja palasi takaisin kotipitäjäänsä, mutta nyt Ämmätsän kylään, josta hän sai piian pestin Mäkelän talosta. Kuinka ollakaan, samana vuonna Mäkelään tuli rengiksi Eerik Juho Saukko, ja muutamaa vuotta myöhemmin renki ja piika laittoivat hynttyyt yhteen ja jatkoivat töitä avioparina. Siinä vaiheessa pestuupaikka oli Kantolan Rauhamäen torpassa. Sieltä tie vei Rautajärven kautta takaisin Ämmätsään, tällä kertaa Rantalan taloon, jossa pari asui vuodesta 1896 alkaen ainakin seuraavan vuosisadan pari ensimmäistä vuosikymmentä ja mahdollisesti pitempääkin.

Zenobian äiti oli Johanna Henriikka Matintytär, joka syntyi vuonna 1842 torppariperheeseen Luopioisten Kantolan Paloniemen torpassa. Jo lastenkirjaan pappi kirjoitti, että tytöllä oli heikot silmät; rippikouluikäisenä hänellä oli erittäin heikot silmät. Tämä asiain tila todennäköisesti muovasi Johannan elämän kulkua paljonkin.


Kutojat työssä. Sokeat naiset kutovat mattoja New Yorkissa.
Kuva: Byron, N. 1910-1915. (Flickr)

Johannan ollessa 20-vuotias hänen veljensä muutti Padasjoen Vesijaolle Lamperiin lampuodiksi. Toinen veli meni mukaan, samoin vanhemmat ja Johanna. Kaikilla oli Luopioisten papilta hankitut muuttokirjat mukanaan. Veljet hyväksyttiin Lamperin tilan pitoon, mutta Johannaa ei otettu Padasjoelle vastaan, vaan hän joutui palaamaan takaisin Luopioisiin. Vanhempia ei liioin hyväksytty, ja heidän kohdallaan kirjoitettiin syykin rippikirjaan: yli-ikäisiä. Jo 150 vuotta sitten karsastettiin muualta muuttavia muukalaisia, jos oli pelkoa, että heistä koituisi pitäjäläisille vaivaishoidon kustannuksia. Ikärasismin syynä oli Johannan isän 67 vuoden ja äidin 63 vuoden ikä.

Johanna eli elämänsä Ämmätsän kylässä, jossa hän kuoli 67-vuotiaana vaivaishoitolaisena "yleisten irtolaisten ja ruotilaisten joukossa". Hän ei mennyt koskaan naimisiin, ja Zenobia jäi hänen ainoaksi lapsekseen.

Zenobian puoliso oli sukuharrastajan esiäidin veli. Eerik Juho Saukko (s. 1862) oli tark'ampuja Eerik Juho Joonaanpoika Saukon ja tämän vaimon Saara Loviisa Kaapontyttären esikoispoika, joka käytti isän saamaa sotilasnimeä sukunimenään elämänsä loppuun saakka. Nuorempi Eerik Juho oli muuttanut Padasjoen Vesijaolta Luopioisiin ja ehti olla renkinä useissa taloissa ja torpissa Kantolan ja Ämmätsän kylissä ennen kuin sattui samaan taloon Zenobian kanssa.

Lapsia Zenobia ja Eerik Juho Saukko nuorempi eivät ilmeisesti koskaan saaneet.

amä

lauantai 27. syyskuuta 2014

X niin kuin Xandra Maria ja hinkuyskä

Muuan esiserkku sai kasteessa nimekseen Xandra Maria. Kun sukuharrastaja näki nimen Padasjoen seurakunnan lastenkirjassa, oli hän aivan varma, että nimi kokonaisuudessaan olisi Alexandra, mutta ei, kastettujen luettelossa seisoi selvästi Xandra. Tyttöstä lienee silti kutsuttu Santraksi tai muulla suomalaiseen suuhun sopivalla nimellä.

Xandra Maria Joonaksentyttären (s. 1856) isä oli tytön syntyessä sotilas, joka oli saanut nimen Mörk. Perhe asui silloin Nyystölän kylän Tulppalassa - heidän kohtaloistaan nälkävuosina olen kirjoittanut blogini alkutaipaleella.

Xandran elämä jäi kovin lyhyeksi; hän ei ehtinyt nähdä neljättä syntymäpäiväänsä, kun hän kuoli hinkuyskään juhannuksen alla 1860. Siihen aikaan perhe asui Nyystölän Pekkolassa ja isä oli entinen sotilas.


Lovis Corinth: Sairas lapsi (1918) (NGA Images)

Hinkuyskä vei tuohon aikaan paljon pikkuväkeä liian aikaiseen hautaan. Padasjoen seurakunnassa Xandran kuolinvuonna kirjattiin 13 lapselle kuolinsyyksi hinkuyskä, "kikhosta". Vanhimmat heistä olivat 4-vuotiaita, nuorimmat pieniä vauvoja. Hinkuyskään kuolleita lapsia oli eri kylissä touko-joulukuussa eikä tauti näyttänyt olevan sen erityisemmin kohtalokas mihinkään tiettyyn aikaan vuodesta tai missään tietyssä pitäjän osassa. Arno Forsiuksen artikkelissa mainitaan, että 1800-luvun loppupuolella noin 7 % hinkuyskään sairastuneista 2-5-vuotiaista kuoli tautiin, alle 1-vuotiaista jopa 25 %.  

amä

sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

S niin kuin Saara, Hiukon uudistalon miniä ja emäntä

Saara Antintytär on yksi sukuharrastajan kuhmoislaisista esiäideistä. Hän syntyi vuonna 1782 Harmoisten Sappeessa, jonne rakennettiin 1700-luvun lopulla uudistaloja. Saaran synnyinkoti oli yksi niistä, Sorola, josta on merkintöjä henkikirjoissa vuodesta 1773 alkaen. Varhaisemmissa seurakunnan rippikirjoissa Sorola on merkitty kuuluvaksi Sappeeseen, myöhemmin taas Saarenkulmaan.

Pekka Halonen: Pyhäpäivä uudistalossa (1894).
(Wikimedia)
Taiteilija vietti vuosikaudet kesiään Kuhmoisissa,
 missä hän maalasi paljon maisematauluja.

Saara Antintyttären vanhemmat olivat Antti Antinpoika (s. 1760 Harmoisten Purolassa) ja Anna Juhontytär (s. noin 1752). Saara oli perheen esikoinen, ja hänen jälkeensä syntyi ainakin kahdeksan sisarusta, joista tosin kaikki eivät eläneet aikuisiksi.

Lummenenjärven saareen nousi myös uudistalo, Hiukko (tai Hiukkola), josta on merkintöjä 1776 alkaen. Isäntäparina siellä uurastivat Salomo Matinpoika ja Sofia Yrjöntytär. Heidän vanhin poikansa Taavetti (s. 1783) oli vasta 18-vuotias, kun hän vei 19-vuotiaan Sorolan talon tyttären Saaran vihille, ja Hiukkolasta tuli perheen koti ja Taavetti Salomonpojasta aikanaan talon isäntä.

Lapsia Hiukkolan nuorelle parille ehti siunaantua kuusi, kun Taavetti kuoli juuri 32-vuotispäivänsä alla. Nuorelle leskelle löytyi uusi aviomies Lästilän kylästä, kun Lemojärven talon poika Juho Matinpoika (s. 1786) muutti vävyksi Hiukkoon. Vihkimerkintää ei parille vihittyjen luettelosta löydy, mutta rippikirjoissa Juhoa tituleerataan vävyksi ja Saaraa hänen vaimokseen, joten merkintä lienee vain unohtunut kirjaamatta. Perheeseen syntyi vielä viisi lasta tästä uudesta avioliitosta. Juho Matinpojasta tuli isäntä taloon, kunnes Saara jäi toistamiseen leskeksi vuonna 1846. Juhon kuoltua talon isännyys siirtyi Saaran ja Taavetin vanhimmalle pojalle, ja Saara eli heidän luonaan Hiukkolassa toistakymmentä vuotta.

Saaran ja Juhon lapset hajaantuivat eri puolille. Heistä vanhin oli Juho Juhonpoika (s. 1816), joka parinkymmenen ikäisenä muutti rengiksi Padasjoen Kaidanmaan Ilolaan. Pari vuotta myöhemmin hän kävi viettämässä häitään Kuhmoisissa, mutta kodin hän perusti Liisa-vaimonsa kanssa Padasjoelle. Mutta siitä olen jo kertonutkin, kun ihmettelin Liisan syntyperää.

Hiukkolan tilan vanhaa kuvaa voi käydä katsomassa P. Tarkkosen Sukuselailu-sivustolla.

Lähteet: 
     SSHY Wiki / Kuhmoinen
     Kuhmoisten seurakunnan kirkonkirjat

ami

sunnuntai 18. toukokuuta 2014

O niin kuin Olli, lautamies Lammin Liesosta

Sukuharrastaja on pitänyt taukoa harrastamisessaan. Yksi pitkällinen muuhun elämään liittyvä projekti on vaatinut keväällä sen verran aikaa, että sukuasiat ovat jääneet taka-alalle. Nyt kuitenkin palaillaan ruotuun vähitellen, ja sukuaakkoset jatkuvat siitä, mihin ne huhtikuun alussa jäivät.

Aakkosten seuraaminen on ollut itse asiassa avartavaa. Nyt vuorossa olevasta O-kirjaimesta löytyisi Ottoja, johan blogin nimikin kertoo sen, mutta monet heistä jätän ainakin toistaiseksi blogin ulkopuolelle liian tuoreina. Yhdestä varhaisemmasta olen jo kirjoittanut ja vielä toisestakin. Yllätyksekseni 1800-luvulta ei omista suvuista löydy juuri lainkaan Olleja. Heitä löytääkseen pitää kurottautua aina 1700-luvun alkupuolelle asti. Nimet tulevat ja poistuvat sykleittäin.

Pekka Halonen: Ateria. (1899) (Wikimedia)

Mutta löytämääni Olliin. Lammin Liesossa asui 300 vuotta sitten esi-isä Olli Antinpoika (Olof Andersson). 1700-luvun rippikirjojen mukaan hän syntyi vuonna 1693, ja voisi ajatella, että synnyinpaikka oli Lammin Liesossa, mutta varmaa se ei ole. Lammin seurakunnan pappilan palossa tuhoutui osa arkistoa 1761, ja syntyneiden luetteloja on säilynyt vasta vuodesta 1746 alkaen, joten niistä en pääse Ollin syntymätietoja tarkistamaan. Suomen asutuksen yleisluettelossa (SAY) v. 1694 Lieson Alhoisten talossa on Antti-vävy, joka saattaisi olla Ollin isä, mutta siitäkään en ole varma. SAY:n mukaan Olli Antinpojasta tulee Alhoisten isäntä 1720-luvulla. Hänen vaimonsa on Kaisa Sipintytär (s. 1693),  ja talossa asuvat myös Ollin veljet Santeri ja Juho perheineen.

Kun Olli Antinpoika 1756 kuolee keuhkotautiin, hänet haudataan kirkkoon ja kirkonkirjoihin merkitään, että hän oli kihlakunnan lautamies. Hänellä oli ainakin kaksi poikaa, Heikki (s. 1730) ja Markku (s. 1732), jotka kumpikin asuttivat Alhoisten taloa isänsä jälkeen.

Markku Ollinpojalla oli poika Juho Markunpoika (s. 1769), josta tuli puuseppä. Hän muutti harjoittamaan ammattiaan naapuripitäjään Padasjoelle, Syrjäntaan kylään, sai sukunimen Werlin (Verlin) ja aikanaan luvan toimia pitäjänpuuseppänä. Samassa kylässä työskenteli pitäjänsuutari Joonas Gröndahl, joka perusti perheen puuseppä Werlinin tyttären Leena Kaisan kanssa. Mutta sehän on jo entuudestaan tuttu tarina.

api

lauantai 15. maaliskuuta 2014

K niin kuin Kustaava-serkku ja serkun mies, serkku hänkin

Seppä Helanderille ja hänen vaimolleen syntyi Kustaava-tyttö vuonna 1857, mistä oli puhetta jo viime kerralla. Sattui niin somasti, että juuri tytön syntymän aikaan perhe asusti Padasjoen Auttoisten kylässä Kemppilän talossa, missä hän oli muonarenkinä ja seppänä sen jälkeen, kun pesti oli loppunut Arnon sahalla. Kemppilässä viivyttiin vain lyhyt aika. Sen jälkeen perhe laskettiin kylän käsityöläisiin, olihan Juho Helanderista tullut pitäjänseppä kylälle. Juuri Kemppilässä ollessa syntyi Kustaava.

Somaksi tuon syntymäpaikan tekee se, että neljännesvuosisata myöhemmin Kustaavan vei vihille Joonas Joonaksenpoika Gröndahl (s. 1862), jonka isovanhemmat olivat entinen pitäjänsuutari ja sittemmin synnyintalonsa Rekolan isäntä Joonas Juhonpoika Gröndahl ja Leena Kaisa Verlin (Werlin) ja jonka isä oli näiden poika Joonas Joonaksenpoika vanhempi (s. 1822). Rekolan talo oli aikoinaan erotettu Kemppilän talosta, kun tila oli jaettu. Kustaava Helanderista ja nuoremmasta Joonas Joonaksenpoika Gröndahlista tuli Rekolan isäntäpari muutama vuosi häittensä jälkeen.

Sukuharrastajalle tämä kaikki on aivan erityisen somaa! Vielä ei ole havaintoa siitä, että Kustaava ja Joonas olisivat olleet ainakaan läheistä sukua keskenään. Sen sijaan heistä kumpikin oli harrastajan isoisän isän serkkuja - Kustaava tämän isän puolelta ja Joonas äidin puolelta. (Meniköhän se nyt varmasti oikein?!?) Ja heidän lapsensa olivat harrastajan isoisän kaksinkertaisia pikkuserkkuja.

Hugo Simberg: Kevätilta jäänlähdön aikaan (1887)
(Lähde: WikiPaintings)

api

sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

J niin kuin sahan seppä Juho Rehnström, josta tuli Helander

Nälkävuonna 1868 monen kohtaloksi koitui lavantauti, joka korjasi synkkää satoa nälän heikentämässä väessä. Yksi tautiin menehtyneistä oli seppä Juho Helander, joka asui Padasjoella Auttoisten kylässä vaimonsa Leena Maija Kustaantyttären kanssa.


L. K. Plahov: Seppä (1845). (Wikimedia)
(Klikkaa kuvaa suuremmaksi.)
Juho Helander oli tulokas Auttoisten kylässä. Hän oli syntynyt Lammilla Lieson Järventakana vuonna 1826 seppä Juho Rehnströmin poikana. Vartuttuaan pojastakin tuli seppä, ensin useiksi vuosiksi Liesoon isän rinnalle, kunnes 27-vuotiaana nuorempi seppä Rehnström lähti töihin sahan sepäksi naapuripitäjään Padasjoelle Auttoisten kylässä sijaitsevalle Arnon sahalle. Hänellä oli alkuvuosina kirkonkirjoissa sama sukunimi kuin isälläänkin.

Ei kulunut aikaakaan, kun Juho löysi puolison Auttoisilta, ja Hokan talossa tanssittiin talon vanhimman tyttären Leena Maijan ja nuoren sepän häitä. Varsin pian tuoreesta aviomiehestä tuli pitäjänseppä Auttoisten kylään. Samalla viivattiin rippikirjassa aikaisempi sukunimi yli ja tilalle kirjoitettiin uusi nimi: Helander.

Seppä Helanderin perheeseen syntyi kolme tytärtä, joista aikuisikään eli Kustaava Helander (s. 1857). Sepän oma isä Juho Antinpoika Rehnström (s. 1800) oli syntyisin Sahalahdelta ja äiti Leena Juhontytär (s. 1793) Lammin Liesosta. Seppä Helanderin vaimon, Leena Maija Kustaantyttären, isä oli kuollut traagisessa onnettomuudessa markkinamatkallaan v. 1833, kun tytär oli vain 7-vuotias. Äiti Anna Maija Antintytär (s. 1810) taas oli Hokan talon tytär ja myöhemmin emäntä.

api

maanantai 3. maaliskuuta 2014

I niin kuin Saukon kolme Iida-tytärtä

Entiseen aikaan oli melkoisen yleistä, että kun perheen lapsista joku kuoli pienenä, jollekin seuraavana syntyvistä annettiin sama nimi kuin menehtyneellä lapsella oli ollut. Saattoipa niin käydä useammin kuin kerran, kuten kävi entisen ruotusotamies Erkki Juho Saukon perheessä Padasjoen Vesijaolla.

Ruotusotamies Erkki Juho Saukko (s. 1837), jonka sotilasnimeä sukuharrastaja ihmetteli bloginsa alkumetreillä, nai Saara Loviisa Kaapontyttären (s. 1840). Tämän isästä on ollut juttua kerran, ja vielä toisenkin. Erkki ja Saara saivat yhdeksän lasta, joista useimmat syntyivät silloin, kun perhe asui milloin torpparina, milloin itsellisenä Vesijaon Skytän rusthollin torpissa. Näin myös kolme Iida-tytärtä.


Katosta riippuva kehto Seurasaaren museossa.
Kuva: Paju (Wikimedia)

Saukon lapsista järjestyksessä toinen oli tyttö, joka sai nimen Iida Kaisa (s. 1863). Vauva ei kuitenkaan elänyt kahtakaan kuukautta, kun hän kuoli kuristustautiin (strypsjuka), mikä lienee ollut kurkkumädän aiheuttama. Seuraavaksi syntyi poika, ja parin vuoden kuluttua taas tyttö, joka kastettiin Iida Mariaksi (s. 1867). Tämäkään tyttölapsi ei saanut elää aikuiseksi, sillä ennen kymmenvuotispäiväänsä hän sairastui ja menehtyi tulirokkoon.

Kun vanhemmat olivat huhtikuussa 1877 haudanneet Iida Marian, syntyi elokuussa uusi tyttö, joka sai saman nimen. Tämä toinen Iida Maria sai elää aikuiseksi ja aikanaan perusti perheen renki Heikki Heikinpoika Ahllundin kanssa (s. 1872), jonka isä oli aikanaan suutarin opissa.

Iida-nimestä vielä sen verran, että harrastajaa edeltävissä sukupolvissa on lukuisia Iidoja, mutta näyttääkin siltä, että Iida ei ole kovin vanha nimi. Ensimmäisen kerran nimen Iida on suvussa saanut tyttönen vuonna 1848 ja sitten seuraavaksi 1863 yllä mainittu Saukon Iida Kaisa. Sen jälkeen nimen käyttö runsastuukin aika lailla ainakin Hämeen maaseudulla.

amä

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

F niin kuin Fredrik Kustaa Jaakonpoika Kuhmalahdelta

Fredrik Kustaa Jaakonpoika on sukuharrastajan esiäidin isä, ja kylläpä harrastaja on tehnyt töitä löytääkseen, missä hänen syntyjuurensa oikein ovat. Ja kun jälleen kerran, ihan F-kirjaimen merkeissä, harrastaja tarttui uudelleen langanpäästä kiinni ja alkoi keriä - kappas, sieltä langan päästä löytyikin syntymäaika ja lapsuuskoti. 

Ensimmäisen kerran Fredrik Kustaa eli suomalaisittain Reetrikki Kustaa Jaakonpoika näyttäytyi sukuharrastajalle Padasjoen Vesijaolla, kun syntyi mainittu esiäiti vuonna 1846 ja isä oli Reetrikki Kustaa. Rippikirjan puolelta miehen syntymäajaksi löytyi 2.10.1815. Onneksi nimi on harvinaisemmasta päästä, Fredrik Kustaita ei ole kovin montaa, ja varsin harvalukuisia ovat sennimiset Jaakonpojat. Mutta noihin aikoihin ei ollut syntynyt yhtäkään sopivaa, ei Padasjoella eikä lähiseuduilla.

Kuhmalahden kirkko (Kuva: Cryonic07, Wikimedia Commons)
Seuraavan vihjeen antoi Hiski, joka löysi Reetrikki Kustaan ja Anna Leena Joonaantyttären (s. 1812) vihkitiedon Luopioisista. Siellä miehen syntymäpitäjäksi oli merkitty Kuhmalahti. Ahaa! Vaan ei löytynyt sieltäkään oikeaa Reetrikki Kustaata.

Vaan nyt sukuharrastaja heittäytyi kokeilevaksi ja uskaltautui laajentamaan etsinnän piiriä nimen ja syntymäajan suhteen. Hiski nimittäin löysi hiukan sinne päin olevan vaihtoehdon, ja sieltäpä löytyikin langanpäästä Reetrikki Kustaalle oikea syntymäaika. Ja kastenimi!

Kun Reetrikki Kustaa syntyi Kuhmalahdella 23.10.1815, kastepappi kirjoitti kirjaan hänen nimekseen Petter Gustaf. Ehkä ensimmäinen nimi tuli epähuomiossa, sillä samana päivänä syntyi pitäjässä toinenkin poika, joka sai nimen Petter. Joka tapauksessa sukuharrastajan esi-isä merkittiin rippikirjaan Fredrik Gustafina ja sellaisena pysyi lopun ikäänsä, joten se lie ollut vanhempien tarkoittama nimi. Aikanaan poika muutti rengiksi Luopioisiin, solmi siellä avioliiton ja muutti perheensä kanssa Padasjoelle, missä syntyi esiäitini Anna Leena Kustaantytär.

Reetrikki Kustaan isä oli torppari Jaakko Jaakonpoika (s. 1793) Kuhmalahden Tervaniemen kylän Pitkälässä ja myöhemmin Hemmingin talon Jaakkolan torpassa. Äiti taas oli Maria Antintytär (s. 1786).

amä

perjantai 31. tammikuuta 2014

D niin kuin David, Hokan talon esikoinen

Aakkosten neljäs kirjain D osoittautuikin kolmea ensimmäistä haastavammaksi, sillä David tai Daniel ovat harvinaisia ilmestyksiä sukuharrastajan sukupuussa, puhumattakaan nyt Dordista tai Doroteasta, joita ei ole toistaiseksi löytynyt ensimmäistäkään.

Hokan taloon Padasjoen Auttoisten kylässä syntyi poikalapsi vuonna 1768. Hän oli talon nuoren parin esikoinen ja sai nimeksi Taavetti, jonka pappi merkitsi kirjoihinsa Davidina. Lyhyt oli kuitenkin poikasen elämänlanka, sillä hän kuoli vain 12 päivän ikäisenä. Pappi kirjasi kuolinsyyksi "tuntematon lastentauti".


Mykola Yaroshenko: Esikoisen hautajaiset. (1893)
(lähde: Wikipaintings)


Pikkuisen Taavetti Juhonpojan syntymän aikaan Hokan taloa isännöi hänen isoisänsä Martti Nuutinpoika emäntänsä Kristiina Vilpuntyttären kanssa; nämä sukuharrastajan esivanhemmat olivat rippikirjan mukaan syntyneet 1721 ja 1730. Heille oli syntynyt ainakin yhdeksän lasta, ensin kaksi poikaa ja sitten seitsemän tyttöä. Pojat Martti (Mårten 1746-1747) ja Vilppu (Philippus 1748-1750) menehtyivät jo aivan pieninä. 

Kolmas Martin ja Kristiinan lapsista oli tytär Anna (s. 1750), joka solmi avioliiton 17-vuotiaana naapuripitäjän pojan kanssa. Kovin kaukaa ei vävy taloon tullut, Juho Yrjönpoika (s. 1746) oli kotoisin Lammin Iso-Evolta. Anna ja Juho saivat seitsemän lasta, joista ensimmäinen oli juuri tämän jutun päähenkilö, Taavetti.

Toinenkin Annan ja Juhon lapsista oli poika, ja hänelle annettiin nimeksi Antti (s. 1769). Aikanaan Antista tuli Hokan isäntä. Hänen vanhimmasta tyttärestään Anna Maija Antintyttärestä ja tämän miehestä Kustaasta sukuharrastaja onkin kirjoittanut aikaisemmin. Vauvana kuollut Taavetti oli Anna Maijan setä.


Lähteet: 
Padasjoen seurakunnan kirkonkirjat
Ossi Vuorinen: Padasjoki Auttoinen. Räätäli Adam Sahlbergin ja räätäli Joonas Helenin sukujen jälkeläiset. 1996 Padasjoki.

api

lauantai 23. marraskuuta 2013

Mikä ihmeen - pitäjänkäsityöläinen?

Omiksi kotitarpeiksi on taloissa ja torpissa suutaroitu, räätälöity ja rakennettu kautta aikain. 1500-luvulta lähtien Ruotsin käsityöläisille asetettiin kuitenkin rajoituksia siinä, kuka sai ansaita elantonsa omalla käsityöllään ja missä. Vuonna 1621 säädetty ammattikuntalaki saneli käsityöläisammateissa elantonsa ansaitsevien ehtoja tarkasti.
Issoudun kaupungin Saapas- ja kenkäsuutareiden ammattikunnan kilpi. 1500-l.
 Kuva 235 tästä teoksesta. (Project Gutenberg)

Ammattikuntalain mukaan kaupungeissa sai harjoittaa käsityöläisammattia vain, jos oli anonut ja saanut porvarisoikeudet ja liittynyt oman alansa ammattikuntaan. Oppipojaksi pyrkivän tuli olla avioliitossa syntynyt ja noin 14 vuoden ikäinen. Oppiaika oli 3-4 vuotta, minkä jälkeen tuore kisälli palveli mestariaan vielä vuoden päivät. Sitten kisälli saattoi anoa mestarikirjaa ammattikunnalta, jonka esimies, oltermanni, kertoi, mitä tämän tuli tehdä kirjan saadakseen. Yksi vaatimuksista oli mestarinäytteen valmistaminen tietyssä ajassa ja osoitetussa työpajassa, toinen taas vaadittujen maksujen ja verojen maksaminen. Käsityön harjoittaminen päätettiin keskittää yksinomaan kaupunkeihin, ja maaseudun käsityöläisten oli muutettava niihin.[1]

Maaseudulla toimi pitäjänkäsityöläisjärjestelmä vuodesta 1680 alkaen. 
Ainoastaan suutarin ja räätälin ammatit katsottiin niin tärkeiksi rahvaalle, että kussakin pitäjässä sai toimia yksi pitäjänsuutari ja yksi pitäjänräätäli. 1802 myös seppä, muurari ja lasimestari hyväksyttiin pitäjänkäsityöläisiksi, myöhemmin nikkari ja sorvari. 1824 saman oikeuden saivat nahkuri, satulaseppä, pyöräntekijä, maalari ja kelloseppä. Vain maaherra saattoi antaa luvan useammalle ammatinharjoittajalle, jos kihlakunnanoikeus katsoi sellaista tarvittavan.[1][2]

Maaseudulla työskenteli kuitenkin käsityöläisiä, jotka eivät olleet hakeneet pitäjänkäsityöläisen asemaa. Sellaisia olivat mm. kartanoiden omat käsityöläiset, jotka palvelivat kartanoa ja isäntäänsä vuosityöläisenä. Säädökset kielsivät heitä harjoittamasta käsityöläisammattia muussa kuin isäntänsä palveluksessa. Olikohan esi-isäni Heikki Ahllund (vanhempi) tällainen kartanoiden työssä oleva itsellinen suutari, joka ei koskaan hakenut pitäjänsuutariksi, vaikka olikin ollut suutarin opissa?

Elinkeinovapauslaki säädettiin v. 1868, jolloin käsityöläisammattienkin harjoittaminen vapautettiin edellä kerrotuista rajoituksista.

Mutta vielä vähän Joonas Juhonpoika Gröndahlista, jonka oppipoika-ajoista kerroin täällä ja kisälliydestä sekä senjälkeisistä vaiheista täällä. Heti palattuaan Hämeenlinnasta suutarimestari Westinin luota Padasjoelle Joonaksen pitäjänsuutarianomusta käsiteltiin kihlakunnanoikeudessa talvikäräjillä, jotka pidettiin Padasjoen Kaukelan kylässä Ylimmäisen talossa 15.3.1810. Pöytäkirjanote löytyy Hämeenlinnan maakunta-arkistosta (HMA) (klikkaa kuvaa suuremmaksi):


Joonas Juhonpojalle päätettiin myöntää oikeus toimia pitäjänsuutarina, koska hänellä todistettiin olevan hyvät kristinopin tiedot, hyvä maine sekä tarpeellinen taitavuus suutarintyössä. Lisäksi kihlakunnanoikeus totesi, että pitäjän asukkailla oli usein puute kyseisen ammatin harjoittajista. Joonasta  myös kehoitettiin anomaan valtakirjaa läänin maaherralta, minkä nuori mies tekikin heti heinäkuussa 1810. 

Lääninhallituksen kanslian arkiston Anomusdiaarista vuodelta 1810 löytyy kohta 33, jossa on kirjattu Joonas Juhonpojan anomus tulla pitäjänsuutariksi Padasjoen pitäjään. Anomusasiakirjoista löytyy tuo kuvan ote kihlakunnanoikeuden päätöksestä, ja Päätöskonsepteissa on myönteinen päätös siitä, että maaherra on myöntänyt hänelle valtakirjan.[3]

Mielenkiintoista on, että kaikissa näissä asiakirjoissa anojana oli Joonas Juhonpoika, ja vasta Padasjoen rippi- ja henkikirjoihin hänelle ilmestyi sukunimi Gröndahl. Kun Joonaksen asia kirjattiin Päätöskonsepteihin, edellinen asia on suutarinoppilas Eric Gröndahlin anomus tulla otetuksi Hausjärven pitäjänsuutariksi, vain pari päivää ennen Joonaksen anomusta. Olisiko Joonaksenkin saama sukunimi perua maaherran toimiston kanssa asioinnista?

Lähteet:

[1] Kaapo Murros: Tampereen käsityo- ja tehdasyhdistys 1868-1943 ja Tampereen vanhat käsityöläiset sekä katsaus vanhaan amattikuntalaitokseen. Tampereen Käsityö- ja tehdasyhdistys, Tampere 1943.
[2] Darja Heikkilä: Käsityön ammatillinen opetus Suomessa 1700-luvulta nykypäiviin. Suomen Käsityön Museo.
[3] Uudenmaan lääninhallituksen kanslian arkisto v. 1810. Hämeen maakunta-arkisto.