Laskiaisen viettoa 1880

"Siitä aion kirjoittaa mitenkä se [laskiainen] täällä Etelä-Hämeessä wietetään. Laskiainen kuuluu erittäinkin lapsille, ja niille se onkin oikein juhlapäiwä. Talwen kuluessa he walmistawat hywin sileän ja liukkaan mäen ja kelkkansa wahwoiksi warustawat. Nyt kun toki toiwottu päiwä tulewi, niin aamulla jo aikaseen ”kukon laulun aikana” mäkejä laskemaan, jota pitkitetään koko päiwän, pitkiä ja hienoja liinoja toiwottaessa emännille.  

Työwäki on tawallisesti työssä puoleen päiwään asti, waan sitten ”kylwötään” ja walmistautaan juhlawaatteisin."

Hämeen Sanomat kirjoitti näin laskiaisen vietosta helmikuun 27. päivänä 1880. Lehti oli silloin ilmestynyt reilun vuoden verran. -- Kuva sen sijaan on W. Larsenin taiteilema joulukortti vuoden 1890 paikkeilta, Norjan Nasjonalbiblioteketin kokoelmista (Wiki Commons), mutta sopinee laskiaisenakin.

Edelleen lehden nimimerkki "R.T." kertoo, etteivät isännätkään unohda juhlapäivää, vaan maistelevat juomia toivottaen hyvää ohravuotta.  Emännät taas keittävät papupuuroa tai herneherkkua ja paistavat sianpään.

Lopuksi kirjoittaja R.T. toivottaa onnellista uutta vuotta kaikille lehden lukijoille ja hyvää liinavuotta Hämeen akoille.

Historiallinen sanomalehtikirjasto

En tiedä, oliko R.T. toimittaja vai avustaja vai yleisönosastoon kirjoittava lukija. R.T. vastasi kirjoituksellaan Wilholle Tampereelle. Ennen Etelä-Hämeen laskiaistapojen kuvausta hän kohteliaana henkilönä kyselee laskiaisen vietosta kaupungissa ja arvelee, että siellä ajellaan ahkerampaan isvosikoilla ja tehdään huvimatkoja.

Herniäisen kartano

Vanajaveden kartta 1899 (Kansallisarkisto)
Hurttalan kylä on oikean alaneljänneksen keskipaikkeilla
järven länsirannalla.
(Linkistä pääsee isompaan karttaan.)

Herniäisen kartano sijaitsi Hurttalan kylässä Hattulassa, Vanajaveden rannalla. Kylä on vanha, sillä siellä on ollut asutusta jo rautakaudella 1000-1500 vuotta sitten. 

Ensimmäinen maininta Herniäisestä on vuodelta 1385, jolloin isäntä Petteri Hurttala eli Herniäinen oli lautamiehenä kuninkaan käräjillä. Herniäinen oli talonpoikaistalo aina 1680-luvulle asti, jolloin siitä ja seitsemästä muusta talonpoikaistalosta muodostettiin säteriratsutila. Se lahjoitettiin ratsumestari Kubickille rälssiksi eli maaverosta vapaaksi tilaksi, jonka tuli varustaa ratsusotilas kuninkaan joukkoihin vastineeksi verovapaudestaan. 

Ratsumestari Kubickin jälkeen hänen sukulaisensa omistivat tilaa  ja myöhemmin muut ratsumestarit. Ilmeisesti säteriä hoitivat lampuodit. Vaan kuka omisti Herniäisen, jonka nimi ruotsiksi oli Herrnäs, siihen aikaan, kun esisetä Heikki Juhonpoika oli siellä lampuotina 1824-1827? 

Henkikirjojen mukaan Herniäisen omistaja oli sotakomissaari Gustaf Magnus Florin, joka asui perheineen Hämeenlinnassa ja omisti myös ainakin yhden muun kartanon Hattulassa, Ahlbackan. Säterissä asui Florinin tytär Maria ja vävy kapteeni Henrik Jacob Helsingius perheineen, mutta tilanhoito oli uskottu vuokraviljelijöille, lampuodeille. Näyttää siltä, että kullakin niistä alkuperäisistä talonpoikaistiloista oli oma lampuotinsa, joten säterillä oli kahdeksan lampuotia. Heikki Juhonpoika oli Kartanon eli Herniäisen lampuoti. Tila oli suuri, joten ei ole ihme, että Antti-veli tuli mukaan tilalle työhön yhdessä Heikin kanssa. 

Heikki Juhonpoikaa edeltävä lampuoti oli Matti Matinpoika, joka värväytyi Sääksmäen komppaniaan sotilaaksi. Olikohan se kapteeni Helsingiuksen komppania? Lampuodin paikka tuli joka tapauksessa tarjolle, ja Heikki tuli Tyrvännöstä Hattulaan. Heikki viipyi veljensä kanssa vain kolme vuotta. Mahtoiko vuokra olla liian kova maantuottoon nähden vai mikä oli syynä, että Heikki muutti Sääksmäelle niin pian?

Vain kolme vuotta Heikin lähdön jälkeen 1830 Herniäisten säteritila jaettiin kahteen osaan, Herniäiseen ja Kalliolaan. Tuolloin rakennettu Kalliolan puinen päärakennus on vieläkin olemassa.

Lähteet:

• Hämeen liiton selvitys Hattulan  arvokkaista rakennusperintökohteista
• Wiki-Häme
• Uudenmaan ja Hämeen läänin Sääksmäen ylisen kihlakunnan henkikirjat v. 1825
• Suomen asutuksen yleisluettelo 1808
• Hattulan seurakunnan rippikirja 1819-1825

Kirja: Kylä järven kainalossa

Joulun alla sukuharrastaja sattui kirjakauppaan päivänä, jolloin esikoiskirjailija Kaarina Sakala oli paikalla. Tyrväntö oli harrastuksen etualalla juuri niihin aikoihin, joten eipä ihme, että Sakalan romaani Kylä järven kainalossa sujahti ostoskassiin.

Romaanin takakannen mukaan "tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun hämäläiskylään". Sen tarkemmin paikkaa ei kerrota, mutta kun kirjailija on kotoisin Tyrvännöstä (vaikka asuukin nykyään Lopella) ja kun kylä on järven rannalla sekä polkupyörämatkan päässä puutarhakoululta, niin Tyrväntö sen täytyy olla, ajattelee sukuharrastaja.

Kylässä kaikki tuntevat toisensa ja kaikkien asiat tiedetään ja niistä puhutaan. Yhdessä tehdään monenmoista. Tapahtumien keskipisteessä on työväentalo ja sen talonmiestöissä leskiäitiään auttava päähenkilö, 15-vuotias Kerttu. Kylän elämää ja ihmisiä kuvataan Kertun näkökulmasta. On tansseja ja iltamia näytelmineen, ihastumisia, saattomatkoja ja rakastumisia, ja tavallista arkielämää. Kirja ei varsinaisesti koukuttanut, ehkä siksi, ettei siinä ollut tarinaa, mutta huomasin kyllä miettiväni, mitä Kertulle mahtaa tapahtua sen jälkeen, kun hän muuttaa kirjan lopussa kaupunkiin (Hämeenlinnaan?) siskon perheeseen lapsenhoitajaksi

Kirja luo 50-luvun ajankuvaa. Johonkin taloon ostetaan pölynimuri, ja naapuri ihmettelee, mikä se sellainen on. Kansalaissota on vielä mielissä, ja naapuria kiusataan leikillään lahtarilehden tilaamisesta, kun kotiin tulee Hämeen Sanomat.

Sakalan kirja kuvaa aikaa ja paikkaa, jotka ovat tuntemattomia ja samalla kuitenkin jollain tapaa melkein tuttuja. Vuoropuheluja oli hauska lukea ja huomasin yrittäväni kuulla niitä pääni sisällä ja tunnustella, josko (Tyrvännön?) murre kuulostaisi yhtään tutulta. Monia kirjan sanontoja viljeltiin omassakin lapsuuden kodissani, mutta en osaa sanoa, ovatko ne hämäläisiä vai yleissuomalaisia tokaisuja. Tässä näyte murteesta:

- Lähre ny jo sinne kauppaan, ennenkun se menee kiinni.  Vastentahtoisesti Kerttu laittoi kirjan kädestään. - Mitä mä sitte siältä tuan? - Sua tarttis ensin vetää tiskitrasulla ympäri korvia, ja ruveta sitte vasta puhuun, tiuskaisi Emmy. - Olen tässä luetellu jo koko listan. Postikin on viälä hakematta. Teija lähti kavereittensa kanssa, eikä o viälä tullu takasin. Tua paketti Paulaa ja Majesteettiä ja kilo sokeria. Kysy sitte, onko se markariini tuaretta? Se färskiintyy niin äkkiä, tulee semmonen eltaantunu maku, kun ei sillä ne viileet tilat o kunnolliset. Muuta ei nyt taira tarvita, kun eilen justiin kävin. - Tai tua sentään vielä yks polakka.

Kaarina Sakala: Kylä järven kainalossa, 339 sivua
Kustantaja: Eevan tyttäret, 2012

Mikä ihmeen - lampuoti?

Ennen aikaan oli ammatteja, joita ymmärtääkseen sukuharrastajan on tongittava tietävämpien kirjoituksia. Yksi tällaisista ammateista oli lampuoti. Viimeksi kirjoitin esisetä Heikistä, joka työskenteli lampuotina 1824-1827 Hattulan Hurttalan kylässä, missä sijaitsee myös vanha Pyhän Ristin kirkko (tässä vuoden 1931 postimerkissä, Wikimedia Commons).

Mutta mitä ihmettä lampuoti teki?

Sivistyssanakirjan mukaan lampuoti on 
"lampuotitilan vuokraviljelijä". Lampuotitila puolestaan on "päätilan alainen erillinen vuokratila".

Sukututkimus askel askeleelta -kirjan (Suomen sukututkimusseura 2009) mukaan lampuoti maksoi viljelemästään tilasta vuokraa yhdelle seuraavista tahoista:

1. Kruunu eli valtio, mikäli lampuoti viljeli valtion omistamaa kruununtilaa vuokraa eli veroa vastaan. Viranomaiset saivat päättää kruununtilan viljelijän, mutta usein asumisoikeus periytyi isältä pojalle.
2. Rälssimies eli aatelinen, joka omisti rälssitilan ja sitä viljeli vuokraa vastaan lampuoti. Maan omistaja sai päättää vuokralaisesta ja vuokrasta.
3. Edellisistä poiketen lampuoti saattoi omistaa verorälssitilan, jota viljeli ja josta maksoi vuotuisen veron rälssimiehelle. Sen suuruus oli sama kuin kruunun vero. 

Viimeksi mainitut lienevät olleet itsenäisiä talonpoikaistiloja, jotka kruunu oli läänittänyt rälssimiehille ilman, että talonpoika menetti omistusoikeuttaan. Näin talonpojasta tuli lampuoti, joka omisti tilan ja jonka verot sai rälssimies valtion sijasta. Tällaisista tiloista kertoo myös Uuno Pulkkila Padasjoen historiassaan (1984, s. 128-129).

Minna Valkama on kirjoittanut Vesilahden torppariajan historiaa, ja siinä vertaa torppia ja lampuotitiloja toisiinsa:

Torpan ja lampuotitilan ero oli siinä että torpan maat olivat osa päätilan maista, mutta lampuoti viljeli kokonaista tilaa, josta maksettiin veroja kuten itsenäisestä tilasta. Päivätöitä kartanoon tekivät molemmat tahot.

Aikaisemmin ammateista:

Mikä ihmeen - muonamies?