sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Onnea Suomi, 98 v!

Sukuharrastaja yritti pikaisesti katsoa, miten Suomen itsenäisyysjulistus näkyi paikallisesti siellä, missä esivanhemmat asustivat. Mikäli hyllyyn kerääntyneitä muutamaa paikallishistoriaa, kylä- ja sukumuistelmakirjaa on uskominen, varsinainen eduskunnan päätös asiasta joulukuussa 1917 ei näkynyt mitenkään. Paikallislehdet ovat varmasti asiasta kirjoittaneet, mutta sen ajan lehtiä ei ole vielä vapaasti luettavissa Kansalliskirjaston digitaalisessa kirjastossa. Itsenäistymisen jälkinäytös, sisällissota, näkyi sen sijaan vahvasti Hämeen kaupungeissa ja maaseudulla.



Joulukuun 4. päivänä vuonna 1917 Suomen senaatti toi eduskunnan istuntoon ehdotuksen Suomen uudeksi hallitusmuodoksi. Esityksen alku on kuvassa (kuvaa klikkaamalla sen saa näkyviin suurempana), koko esitys allekirjoituksineen on luettavissa suomeksi ja ruotsiksi Kansallisarkiston digitaaliarkistossa.

Eduskunta käsitteli asiaa pari päivää myöhemmin 6.12.1917, ja senaatin esitykselle tehtiin vastaesitys, joka sekin oli itsenäistymisen kannalla, mutta sen mukaan asiasta tulisi sopia yhdessä Venäjän kanssa. Eduskunnan istunnon pöytäkirjaan vastaehdotus on kirjattu: "Suomen korkeimman valtiovallan haltijana lausuu Suomen eduskunta periaatteen, että Suomi on oleva riippumaton tasavalta. Tämä riippumattomuus on koettava toteuttaa sovinnollista tietä Venäjän kanssa aikaansaatavalla sopimuksella." Esitys jatkuu niillä toimenpiteillä, joilla tämä saavutettaisiin. (Wikipedia)

Porvarillisen senaatin esitys voitti eduskunnassa äänin 100-88.

Suomesta tuli eduskunnan päätöksellä itsenäinen 6.12.1917.

Onnea Suomi ja me suomalaiset!

maanantai 30. marraskuuta 2015

Valetut talikynttilät

Taas on tullut se aika vuodesta, jolloin kynttilät kaivetaan esiin ja sytytetään valon ja tunnelman tuojaksi. Eipä ole sukuharrastaja tullut aikaisemmin ajatelleeksi, miten paljon työtä liittyi kynttilöiden valamiseen aikana, jolloin ei talvipimeillä ollut muita valonlähteitä kuin päreet ja kynttilät.

Albert Anker: Nuori äiti katsoo nukkuvaa lastaan
kynttilänvalossa (1875) - Wikimedia Commons
Laulajatar Naëmi Starck (o.s. Ingman) kertoo muistelmissaan, miten Padasjoen pappilassa valettiin syksyisin kynttilät ison pappilan koko vuoden tarpeisiin. Seuraavassa on lainauksia hänen kirjastaan Laulajattaren muistelmia (WSOY 1928) sivuilta 19-21:
"Tähdellisimpiä, joka syksy uusiutuvia tehtäviä oli kynttilöiden valaminen, joka toimitettiin sitten, kun karjaa oli teurastettu ja talvilihat suolattu. 
Harva nykyajan ihminen lienee täysin perillä siitä, mitä tarkoitetaan sanoilla "valaa kynttilöitä". Toisin minun lapsuudessani, jolloin valaistukseen kotioloissa käytettiin yksinomaan talikynttilöitä ja päreitä. Steariinikynttilät ja lamput olivat silloin vielä tuntematonta ylellisyyttä. 
Näin siinä meneteltiin: Teurastamisen jälkeen otettiin erilleen rasva lampaista, sulatettiin ja keitettiin suurissa muuripadoissa. Kaikki tämä kaadettiin sitten tilaviin korkeihin astioihin tahi tynnyreihin, niin että ne täyttyivät reunojaan myöten. Tätä ennen oli valkaisemattomasta, hienosta pumpulilangasta punottu n. s. sydämiä, jotka kiinnitettiin vartavasten valmistettuihin tikkuihin eli puikkoihin, tavallisesti 4 tai 5 kappaletta samaan tikkuun. 
Ja niin alkoi valaminen. 
Vuoronsa mukaan kastettiin tikut sydämineen astiaan, jossa oli sulatettua rasvaa. Tämän kastamisen tuli alussa tapahtua varovasti ja hitaasti, jotta rasva ehti tunkeutua sydänsyihin. Sen jälkeen asetettiin puikot jäähtymään poikittain kahden pitkän, noin puolen metrin etäisyydellä toisistaan koholla olevan riu'un varaan. Muutaman minuutin perästä kastettiin puikot uudelleen ja asetettiin taas jäähtymään ja niin meneteltiin, kunnes kynttilät saivat määrätyn paksuutensa. Tähän toimitukseen valittiin kylmin suoja - tavallisesti pesutuvan eteinen eli kota - jotta tali mahdollisimman pian jäähtyisi seuraavaa kastamista varten. Sillä aikaa kiehui uutta rasvaa pesutuvassa, josta sitä yhtenään kannettiin tynnyriin. Pitkien riukujen varassa oli sadoittain näitä puikkoja kynttilöineen - kysymyksessähän oli koko vuoden valaistustarpeiden valmistaminen."
"Huippukohdan muodosti haarakynttilöiden valaminen, kynttilöiden, joiden oli määrä koristaa joulupöytää. Silloin oli kodassa juhlahetki, sillä yksinomaan vain me lapset saimme kastella näitä kynttilöitä, jotka sitten vasta jouluna otettiin esille ja asetettiin kunniapaikoille saliin ja joulupöytään."  
"Padasjoella oleskelumme viimeisinä vuosina alettiin ottaa käytäntöön uudenaikaisempia rautapellistä valmistettuja muotteja, jotka täytettiin talilla. Tietenkin saatiin täten tasaisempia ja sirompia kynttilöitä sekä säästettiin aikaa ja työtä, mutta meistä lapsista olivat sittenkin vanhat valetut kynttilät jotakin toista, kauniimpia ja kirkkaammin loistavia. Vähitellen ilmestyivät sitten steariinikynttilät ja pienet lamput - valettujen talikynttilöiden tarina oli lopussa."

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Laulajattaren muistelmia Padasjoen pappilasta


Naëmi Ingman (1855-1932), myöhemmin Starck, oli aikoinaan tunnettu suomalainen laulaja. Hän esiintyi 1870-luvulla Suomalaisessa oopperassa Helsingissä opiskeltuaan sitä ennen laulua myös ulkomailla, Tukholmassa, Pariisissa ja Pietarissa. Kukapa olisi vuosikymmen aikaisemmin uskonut, että Padasjoen kirkkoherran pappilasta ponnistaisi maailmalle sellainen lahjakkuus.

Aikaisemmin sukuharrastaja kirjoitti Naëmin äitipuolen Amalian tarinaa (osan 1 täällä ja osan 2 täällä). Amaliahan oli mennyt naimisiin Padasjoen leskeytyneen kirkkoherran Magnus Ingmanin kanssa, jolle jäi monilapsinen perhe ensimmäisen vaimon menehdyttyä sairauteen. Naëmi oli yksi lapsista. Elämänsä loppupuolella hän kirjoitti muistelmansa kirjaksi. Laulajattaren muistelmia ilmestyi 1928, ja sukuharrastaja löysi sen kotikaupunkinsa kirjastosta. Hyvä Suomen kirjastolaitos!

Naëmi Ingman syntyi Ristiinassa apupappi Magnus Ingmanin ja hänen vaimonsa Christiana Antonetta Åbergin (1829-1866) perheen neljäntenä lapsena vuonna 1855. Lapsia syntyi tasaista tahtia, ja apupapin palkka oli pieni, joten perheen elämä oli varsin niukkaa. Asiaan tuli muutos, kun isä sai kirkkoherran paikan Padasjoelta. Naëmi kirjoittaa muistelmissaan:

"Vuonna 1860 - vanhempani olivat silloin asuneet Ristiinassa 8 vuotta - sai isäni kirkkoherranviran Padasjoella. Syttyi suuri riemu perheessä, kun nimitys, tuomiokapitulin lähettämän "plakaatin" muodossa, saapui. [...] Huhtikuussa sitten lähdimmekin kimpsuinemme kampsuinemme neljällä rekikyydillä. Talvi oli silloin voimassaan vielä siihenkin aikaan vuodesta. (s. 14) 
Padasjoen pappila on kunnaalla, josta aukenee näköala Lammin pienelle sievälle järvelle ja joelle, josta pitäjä on saanut nimensä. Vastakkaisella puolella leviää katsojan silmien eteen peltoja ja niittyjä, vaurasta viljelystä - aitohämäläistä maisemaa. Pappilan laaja päärakennus kahdeksine tilavine huoneineen oli äsken valmistunut. Meistä lapsista oli vasta outoa ja kummallista juoksennella noissa suurissa tyhjissä huoneissa, joissa oli valkoiset hirsiseinät ja mahtavat valkoiset uunit. - Ja miten korkealla oli laki, miten täällä huuto kajahtikaan. (s. 15-16) 
Ja niin elämä alkoi vähitellen näyttää valoisampaa puoltaan ja taloudelliset huolet väistyä. Tallissa seisoi 4-5 hevosta, navetassa 30-40 lehmää. Rengeillä, palkollisilla ja palvelijattarilla oli työtä yllin kyllin. Isäntärenki hoiti ja valvoi sangen laajaperäistä viljelystä. Pappilaan kuului 8 torpparia, jotka suorittivat määrätyt päivätyönsä taloon, joten oltiin riippumattomia palkkatyöläisistä. Nämä torpparit tulivat hyvin toimeen, elivät kuin pientilalliset konsanaan parine hevosineen, muutamine lehmineen. Heidän asuinrakennuksissaan oli tavallisesti tilava tupa ja kaksi huonetta, kaikki puhdasta ja viihtyisää. Akkunoiden edustalla oli moninaista koreata - unikkoa, kehäkukkaa, tuoksuvaa minttua, aaprottia y. m. Samoin oli laita talonpoikaistalojenkin, joita olisi saattanut pitää melkeinpä herraskartanoina - 4 tahi 5 hyvin kalustettua huonetta, akkunoissa kauniit verhot, runsaista vuodepatjoista hyllyvät sängyt vaaleine päällyspeitteineen j. n. e. Kaikki todisti vaurautta." (s. 17)


Sukuharrastaja lainannut otteet ja valokuvannut kuvat kirjasta 
Naëmi Starck (Ingman): Laulajattaren muistelmia (WSOY 1928, suomentaja Eliel Vartiainen).

Muut lähteet: Haminan, Padasjoen, Ristiinan ja Räisälän seurakuntien kirkonkirjat.

perjantai 21. elokuuta 2015

Uusi yhteiskoulu Hausjärven Riihimäelle

Tasan 110 vuotta sitten julkaisi Hämeen Sanomat etusivullaan ilmoituksen Riihimäen 5-luokkaisen Suomalaisen Yhteiskoulun alkamisesta syyskuun 1. päivänä. Oli vuosi 1905, ja toiminta alkaisi I:llä luokalla. Oletettavasti seuraavana vuonna oppilaita olisi jo kahdella alimmalla luokalla ja seuraavana kolmella alimmalla jne. Aivan kuka tahansa ei yhteiskouluun pääsisi, vaan ensin tulisi selvitä pääsykokeesta.

Riihimäen 5-luokkainen 
Suomalainen
Yhteiskoulu

avataan syysk. 1 p:nä k:lo 1 päivällä 
ja alkaa toimintansa I:llä luokalla. Pääsytutkintoon on ilmoittauduttava elok. 28 p:nä k:lo ½11 a.p. vanhempien tai holhoojan kautta koulun kansliassa. Pyrkijän, jolla on oleva mukana 
paperia ja lyijykynä, tulee olla 
varustetun papintodistuksella sekä todistuksella ennen saadusta opetuksesta. Ja on sisäänpääsyvaatimukset samat, 
kun valtion reaalikouluihin. Lähempiä tietoja antaa elok. 21 p:stä alkaen osotteella Riihimäki
Paula Heikkilä,      
johtajatar.        


Vähän aikaisemmin Suomalainen Wirallinen Lehti (no 179, 5.8.1905, s. 1) oli kirjoittanut, että "Riihimäen vastaperustetun yhteiskoulun johtajattareksi on valittu ylioppilas, neiti Paula Heikkilä 18:sta hakijasta". Sukuharrastaja löytää hänet Helsingin yliopiston matrikkelin vuoden 1903 opiskelijalistasta  (no 28470). Hän syntyi Hollolassa vuonna 1883 tilanomistaja Fredrik Heikkilän ja hänen vaimonsa Amalia Matildan tyttärenä. Hänet kastettiin Alexandra Paulina -nimellä. Vuonna 1918 hän avioitui rehtori V. I. Oksasen kanssa.

Riihimäki oli Hausjärven kyläpahanen, joka oli syntynyt aseman ympärille ja alkoi kasvaa 1900-luvulla erityisesti teollisuuden imussa. Yhteiskoulu oli yksityinen ja sitä ylläpiti kannatusyhdistys. Hausjärven kunta päätti joulukuussa 1904 antaa kaikki viinaverorahat perustettavan koulun hyväksi. Koulunkäynti aloitettiin VPK:n talolla (nykyisen teatterin ja hotellin paikalla) 44 oppilaalle, mutta jo muutaman vuoden kuluttua sille rakennettiin oma rakennus paikalle, missä nykyinen Riihimäen Lukio sijaitsee. (Lähde: Riihimäen kotikaupunkipolku. 2009. s. 35.)

maanantai 13. heinäkuuta 2015

Hämeestä Antreaan

Entinen tarkk'ampuja, muonatorppari Erkki Spjut ja hänen vaimonsa Loviisa Brummer keräsivät lapsensa - Mantan, Olga Kustaavan, Eeva Loviisan ja Amalian - ja lähtivät matkaan Padasjoelta tammikuussa 1871 ja päätyivät Hollolaan. Saavuttuaan seudulle heistä tuli torppareita Kutajoen Huovilaan, jossa he asuttivat Vanhalan torppaa kaikkiaan viisi vuotta. Perhekin kasvoi, syntyi Vilhelmiina (s. 1871) pian muuton jälkeen ja sitten Kalle Kustaa (s. 1874). Heitä vanhempi Amalia taas kuoli kolmevuotiaana hinkuyskään.

Mikä sitten sai perheen muuttamaan Padasjoelta Hollolaan? Wikipedian mukaan Hollolan 7000 asukkaasta kuoli tuhat henkeä yksin nälkävuonna 1868, joten voisi ajatella, että moni talo oli menettänyt torppiensa väkeä, ja uutta työvoimaa varmasti tarvittiin. Muutos muonatorpparista oman torpan vuokraviljelijäksi saattoi myös ennakoida oman perheen elinolojen parantumista, jos säät olisivat suotuisat ja sato kohtalainen eikä mikään sairaus kovin koettelisi.


Viiden vuoden jälkeen lähdettiin uudelleen maantielle tai ehkä, kuka ties, osa matkasta taittui junalla Pietarin rataa pitkin, olihan rata uusi ja juna pysähtyi uudella Lahden kylän asemalla Hollolassa. Määränpää olikin nyt kauempana kuin edellisessä muutossa, peräti Antreassa asti. (Kuvassa on entisen Antrean kunnan sijainti luovutetusssa Karjalassa. Wikimedia.)

Erkki Spjutin perhe päätyi Antrean Ilmatoivolaan arrendaattoriksi eli tilan vuokraajaksi, lampuodiksi. Jälleen sukuharrastajan mieleen nousee kysymys siitä, miksi he tulivat lähteneeksi niin kauas kotiseudultaan Hämeestä ja miksi juuri Antreaan.

Ilmatoivolan sitä taloa, jonka Spjut vuokrasi, isännöi entinen Viipurin ruotutarkk'ampujapataljoonan luutnantti Fredrik Alexander Wahlberg (s. 1835). Hänen vaimonsa oli Olga Paulina Starck (s. 1847), papin tytär Räisälästä. Tämän sisar puolestaan oli Amalia Ingman (e Starck), joka oli Padasjoen edesmenneen kirkkoherran vaimo ja asui siellä vielä silloin, kun Erkki Spjutin perhe muutti Hollolaan. Olisiko siinä linkki siihen, miksi perhe jatkoi matkaa Hollolasta Antreaan ja juuri Ilmatoivolaan, jossa tarvittiin lampuotia tilaa hoitamaan? Tämä kaikki on pelkkää oletusta, sillä varmuutta asiasta ei ole. Saattoihan yhteys löytyä armeijastakin tai jostain aivan muualta.

Antrean kirkko 15.8.1941.
Seuraavana päivänä NL:n tykistön tulitus
tuhosi kirkon ja se paloi maan tasalle.
SA-kuva 35436.
Antreassa Erkin ja Loviisan perheeseen syntyi vielä kolme pienokaista, Juho Efraimi (1877-1877), Emilia Liisa (1878-1893) ja Otto Eetvartti (s. 1881). Heistä Juho kuoli alle vuoden ikäisenä hivutustautiin, Emilia 15 vuoden vanhana isorokkoon. Ilmatoivolasta perhe muutti ensin Saviniemeen ja sitten Hännikkälänniemeen.

Hännikkälänniemessa Erkki Spjut kohtasi matkansa pään 59-vuotiaana. Loviisa seurasi häntä 60-vuotiaana, hänen kuolinsyykseen on merkitty "ruumiinkoi", mikä lienee tarkoittanut syöpää.

(Kuvia klikkaamalla ne saa näkyviin isompina.)

tiistai 30. kesäkuuta 2015

Loviisa Brummer

syntyi syksyllä 1838 Fredriksholmin torpassa Padasjoen Kasiniemessä. Pappi kirjoitti kastettujen luetteloon nimeksi Hedvig Lovisa, mutta kun tyttö lienee varttunut suomenkielisessä kodissa, sukuharrastaja käyttää hänestä nimeä Loviisa Brummer, mikä nimi hänellä on joidenkin lastensa kastemerkinnöissäkin.

Loviisan isä Otto Fredrik Brummer (s. 1805) oli naimisiin mennessään aliupseeri (kersantti) Kasiniemen rälssistä ja äiti taas talollisen tytär Justiina Matintytär (s. 1811) Kaidanmaan Korkean talosta. Häitten jälkeen nuoripari asusteli Kasiniemessä sulhasen isän talossa, mutta parin vuoden kuluttua heistä tuli Fredriksholmin väkeä.

Kasiniemen rälssiä nautittiin neljässä osassa, joista yksi oli Ojala, ja sen osan torppa Fredriksholm oli (lähde: Kasiniemen Sanomat). Torppa ilmeisesti perustettiin 1830-luvulla, ainakaan sitä ennen sitä ei näy seurakunnan rippikirjoissa, ja ehkä se perustettiin juuri Oton ja hänen perheensä elinkeinoksi ja hallintaan. Olisiko torppa saanut nimensäkin isännän toisesta nimestä?



Torppaan syntyi pikkuväkeä ainakin 10 lasta, heistä moni kuoli jo pienenä. Loviisa oli järjestyksessä viides. Hän varttui vanhempiensa luona 17 vuoden ikään, jolloin hän pestautui piiaksi Kauratun Postin taloon. Sieltä tarkk'ampuja Erkki Spjut hänet sitten korjasi vaimokseen, kuten sukuharrastaja viimeksi kirjoitti.

Loviisan kersantti-isän Otto Brummerin isä oli niin ikään Kasiniemen rälssin sotilas. Otto syntyi Luopioisissa Ämmätsässä, lyhyen matkan päässä Kasiniemestä siis, ja kastettujen kirjaan hänen isäkseen merkittiin kersantti Arvid Fredrik Brummer (s. 1772) ja äidiksi kersantti Brummerin piika Kreetta Heikintytär. Otolla oli myös vanhempi sisar, Anna Maria (s. 1803), heidän vanhempansa eivät ilmeisesti koskaan avioituneet. Ellei sitten talollisen tytär Kreetta Matintytär, jonka Arvid-kersantti vei vihille Oton ollessa vuoden vanha ja joka hieman aikaisemmin oli muuttanut Ruovedeltä Kasiniemeen, ole sama henkilö kuin Oton äiti Kreetta Heikintytär, mutta se on vielä selvittämättä. Kreetta Matintytär kuoli synnyttäessään Oton nuorempaa sisarta, Liisa Sofiaa (s. 1806), joka jäi eloon ja kasvoi aikuiseksi.

Otto kuitenkin varttui isänsä tykönä Kasiniemen rälssissä, ja aikuistuttuaan hän seurasi isänsä ja isoisänsä tietä armeijaan kersantiksi, kunnes jäi maata viljelemään Fredriksholmiin.

Kuva: Fritz von Dardel (1817-1901): Lypsypiika lypsää lehmää. (Nordiska Museet, Wikimedia)


Lähteet:
Luopioisten ja Padasjoen kirkonkirjat
Kasiniemen asutus 160 vuotta sitten. Kasiniemen Sanomat 8. (2000)

keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Tarkk'ampuja Spjut

Sukuharrastaja on palannut blogiin parin kuukauden hiljaiselon jälkeen. Keväällä harrastus vaipui syvälle perukirjan (tai parin) uumeniin, eikä kohonnut sieltä blogikirjoituksiin asti, mutta kesä on tuonut tullessaan uudet tarinat. 


Tällä kertaa pääosassa on tarkk'ampuja Erkki Spjut. Hän syntyi Padasjoella 1800-luvun alkupuolella eikä ole (kai) harrastajalle mitään sukua, mutta hän on kirjoittajan esi-isän Erkki Juho Saukon aikalainen. Molemmista Erkeistä tuli tarkk'ampujia tsaarin armeijaan saman kuukauden väennostossa. Sittemmin on käynyt ilmi, että sotilas Spjut on sukuharrastajan pitkäaikaisen ystävän esi-isä.

Tammikuussa 1855 Erkki Heikinpoika sai väennostossa arpalipun numero 26. Krimin sodan (1854-1856) aikaan perustettiin joka lääniin uusia ruotutarkk'ampujapataljoonia, joten olisiko arpa määrännyt Erkki Heikinpojan sellaiseen? Pieni arvan numero määräsi miehen vakinaiseen armeijapalvelukseen kolmeksi vuodeksi, suurempi numero vain harjoituksiin lähellä olevaan reservikomppaniaan kolmena kutsuntaa seuraavana kesänä.

Erkki Heikinpoika oli syntynyt vuonna 1835 Osoilan kylässä Pitkälahden torpparin Heikki Aataminpojan (s. 1801) ja tämän vaimon Maija Mikontyttären (s. 1802) viidentenä lapsena. Ajan tavan mukaan hän lähti rengiksi rustholliin 15 vuoden iässä, ja viisi vuotta myöhemmin hänestä tuli sotilas, joka sai sotilasnimen Spjut (keihäs).

Tarkk'ampuja Erkki Spjut löysi vaimokseen Kauratun kylän Postin talon piian, Heta Loviisa Brummerin (s. 1838). Häitä vietettiin keväällä 1856. Perhe kasvoi tasaista tahtia, kun ensin syntyi poikalapsi Konstantin (s. 1857) ja sitten tytöt Manta (s. 1860), Maria (s. 1863), Olga Kustaava (s. 1864), Eeva Loviisa (s. 1867) ja Amalia (s. 1869). Heistä Konstantin kuoli tuhkarokkoon neljän vanhana ja Maria hinkuyskään kahden viikon ikäisenä. Isä-Erkki ei ollut enää sotilas ainakaan Mantan syntyessä.

Suurten nälkävuosien jälkeen perhe lähti liikkeelle isäinsä mailta ja muutti ensin Hollolaan tammikuun pakkasissa vuonna 1871. Heidän myöhempiin vaiheisiinsa palataan vielä, mutta sitä ennen on aihetta tarkastella sotilas Spjutin vaimoa. Sukunimi Brummer nimittäin herättää mielenkiintoa, sillä olihan Kasiniemen kartanossa sennimistä herrasväkeä tuohon aikaan.

Kuva:
Suomalainen upseeri ja sotilas Oulun tarkk'ampujapataljoonasta vuoden 1860 tienoilla. (Wikimedia)

Lähteet: 
Padasjoen seurakunnan kirkonkirjat
Sotaväki autonomisessa Suomessa. Arkistojen Portti.

sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Arveluja seppä Kustaa Utterin vaimon syntyperästä


Asetuttuaan Janakkalan Uhkoilaan pitäjänsepäksi Kustaa Utter alkoi katsella emäntää talouteensa, jossa oli oppipoika tai useampi muonavahvuudessa. Kaukaa ei tarvinnut vaimoa hakea, sillä hän löytyi Hakoisten Hamppulasta. Hiskin mukaan vuonna 1758 vihittiin pitäjänseppä Kustaa Utter Uhkoilasta ja piika Anna Matintytär Hamppulasta, kumpikin Janakkalan seurakunnasta.

Mutta kuka oli Anna Matintytär? Ja oliko hän nimenomaan Matin tytär? Kustaa ja Anna saivat ainakin yhdeksän lasta. Kun lasten kastetietoja katselee, Annan patronyymi on milloin mitäkin: Vihittäessä Anna on Matintytär. Kirkonkirjoissa ensimmäisen ja yhdeksännen sekä kahden muun lapsen kastetiedoissa äitinä on Anna Matintytär. Siinä välissä Anna on merkitty Juhontyttäreksi kahden lapsen kastetiedoissa ja Antintyttäreksi kolmen lapsen tiedoissa. Jokaisessa rippikirjassa Anna on järjestelmällisesti Matintytär avioliiton alusta elämänsä loppuun (k. 1814).

Kustaan ja Annan häitten aikaan Hamppulan isäntäparina oli Antti Sipinpoika (s. 1698 rippikirjan mukaan) ja vaimonsa Peata (Beata) Juhontytär (s. 1713 rk mukaan). Heille on merkitty tytär Anna, jonka mainitaan avioituneen Uhkolaan. Varmasti on kyseessä sama Anna!

Antti Sipinpoika ja Peata Juhontytär ovat kuitenkin menneet naimisiin vasta vuonna 1747, kun Annamme oli jo 9-vuotias, joten tyttö ei ole tämän avioparin lapsi. Sekä Antti että Peata olivat jääneet leskiksi edellisten aviopuolisoiden kuoltua, joten kumman tytär Anna mahtoi olla?

Antti Sipinpoika oli avioitunut ensimmäisen kerran vuonna 1725 Anna Taavetintyttären kanssa. Rippikirjassa Antti Sipinpoika on merkitty vävyksi Uhkoilan ratsutilalle, joten Anna oli kaiketi rusthollari Taavetin tytär. Antille ja Annalle syntyy lukuisia lapsia, mutta Annaa heidän joukossaan ei ole. Rippikirjoissa Annan syntymävuodeksi on kirjattu 1738. Tuona vuonna Antin ja Anna Taavetintyttären perheeseen on syntynyt tytär Liisa (Elisabet) Hiskin mukaan. Jos tuo tytär on sen jälkeen kulkenut nimellä Anna, siinä voisi olla etsimämme Anna.

Mutta on toinenkin mahdollisuus. Peata Juhontytär oli aikaisemmin avioitunut Janakkalan Hyvikkälässä Matti Juhonpojan kanssa. Hiskin mukaan heille syntyi tytär Maria vuonna 1736. Jos heille syntyi toinen lapsi pari vuotta myöhemmin, hän saattaisi olla Anna Matintytär. Annaa ei löydy Janakkalan tai lähipitäjien kastettujen luettelosta vuodelta 1738 kummankaan pariskunnan lapsena, ja rippikirjoihin hän ilmestyy ensimmäisen kerran Hamppulassa 15-vuotiaana rippikoulun käyneenä.

Annan syntyperä jää toistaiseksi epävarmaksi, mutta sukuharrastaja on taipuvainen ajattelemaan, että hän oli Beatan ja Matin lapsi ja kantoi rippikirjoissa isännimeään, mutta kastekirjoissa hänet oli toisinaan merkitty isäpuolensa Antin tyttäreksi.

Kustaa Utter perheineen asui pitkään Uhkoilassa, missä hän välillä piti kestikievariakin. Sen kunniaksi kuvassa ruotsalaisen Fritz von Dardelin (1817-1901) maalaus Kestikievarin piha Hallandissa (1863). (Nordiska museet via Wikimedia.)

mmä

maanantai 30. maaliskuuta 2015

Seppä Kustaa Utterin jäljillä, osa 2

Kustaa Utterin jäljillä kulkeva sukuharrastaja ei ole vielä päässyt arkistoon asti, vaikka viimeksi totesikin, että siellä käynti on seuraavaksi edessä. Työ kun häiritsee harrastamista! Jotain kiintoisaa on tullut eteen muuta kautta.


Harrastaja teki nimittäin hakuja tietokoneellaan, ja hakukone löysi mielenkiintoisen keskustelun vuodelta 2008. Suomen Sukututkimusseuran keskustelupalstalla Suku Forum esitetään, että Hämeen linnassa oli linnan seppänä Kustaa Utter 1600-1700-lukujen taitteessa ja että Kustaa Uttereita oli kolme, neljä peräkkäin. Yksi niistä asusteli Janakkalan Uhkoilassa. Hmmm! Tässäpä lisää kiintoisaa tutkimista.

Kuvassa Hämeen linna lännestä päin 1600-luvun loppupuolelta. Lähde: Erik Dahlberg: Suecia antiqua et hodierna. 3. osa. 1710. (Wikimedia)

mmä

sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Seppä Kustaa Utterin jäljillä, osa 1

Yksi sukuharrastajan esi-isistä on seppä Kustaa Utter, jonka syntyperää ja elämänkulkua harrastaja on yrittänyt jäljittää siinä täysin onnistumatta.

Varhaisin havainto Kustaasta on Janakkalan muuttaneiden luettelossa. Seurakunnan kirkonkirjoissa on vuosien 1750-1770 syntyneet, kuolleet ja muuttaneet samassa kirjassa, ja sieltä löytyy Gustavus Utter, joka vuonna 1752 muutti Hämeenlinnasta Janakkalaan. Hän oli ottanut muuttokirjan Hämeenlinnan seurakunnasta jo 23.3., mutta saapui uudelle kotipaikkakunnalleen vasta juhannuksen alla 21.6. tai ainakin sille päivälle pappi Zidbeck on merkinnyt hänet tulleiden luetteloon.



Kustaa Utter saapui Leppäkosken kartanoon, ja rippikirjoista kartanon väen sivulta löytyykin Kustaa, joka on käynyt ehtoollisella kerran vuonna 1752, muttei enää seuraavana vuonna. Sukunimeä ei ole merkitty, syntymäaikaa ei liioin ole tiedetty varmaksi, kirjaan on merkitty vain syntymävuoden alku "17  ". Ehkä sitä aiottiin täydentää myöhemmin?

Leppäkosken jälkeen Kustaa löytyy samasta rippikirjasta Uhkolan kestikievarin sivulta (nykyään Uhkoila Keskivari), jonne on saapunut pitäjänseppä Gustaf Utter. Hänellä on kaksi ehtoollismerkintää vuonna 1753. Oletettavaa onkin, että Kustaa on saapunut ensin sepäksi Leppäkosken kartanoon ja sieltä siirtynyt pian Uhkoilaan, jossa hän viipyy yli kaksi vuosikymmentä. Seuraavaan rippikirjaan hänelle ilmestyy syntymävuodeksi 1733.

Pitäjänseppä siis? Siispä hänen pitäjänkäsityöläisanomustaan käsiteltiin käräjillä. Ja siitä tehtiin pöytäkirja. Lisäksi maaherran piti myöntää valtakirja  pitäjänkäsityöläiseksi,  mistä pitäisi löytyä anomus- ja päätöspapereita lääninhallituksen kanslian arkistosta.

Taitaa Kustaa-sepän syntyjuurien selvittely vaatia arkistokäyntiä.

Kuva on kaapattu SSHY:n digiarkistosta (Janakkalan seurakunnan syntyneet-kuolleet-muuttaneet 1750-1770). Sen saa näkyviin isompana kuvaa klikkaamalla.

mmä

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Perukirjoituksia ja huutokauppoja

Edellisen kirjoituksen teeman innoittamana etsin lehdistä kuulutuksia, joilla ilmoitettiin tulevista perukirjoituksista. Aina ei tiedetty kaikkien perillisten olinpaikkaa, joten turvauduttiin kuuluttamaan heitä sanomalehdissä. Useammin ei tiedetty, oliko jollain velkaa edesmenneelle tai saamista pesästä, joten heitä kehotettiin saapumaan perukirjoitustilaisuuteen. Samalla saatettiin ilmoittaa huutokaupasta, jossa perukirjoituksen jälkeen myytäisiin vainajan jäämistöä.

Nämä ilmoitukset on sattumanvaraisesti poimittu Kansalliskirjaston digitoimista Hämeen Sanomien numeroista. Kuvia klikkaamalla ne näkyvät suurempina.


Häm. San. No 84 / 28.7.1905, s. 4.
Heinäkuussa 1905 kuulutettiin entisen työnjohtajan Kalle Lepomäen jälkeen toimitettavasta perukirjoituksesta Lopen pitäjän Kormun kylässä. "Kaikkia kellä on selvittämättömiä asioita, tulkoot perukirjoitukseen niistä selkoa tekemään." Huutokaupalla tarjottiin myytäväksi "huonekaluja, pitovaatteita ynnä muuta sekatavaraa".

Kalle Lepomäki oli aikaisemmin ollut Kormun kartanon vouti, mutta kuollessaan 73-vuotiaana oli itsellinen. Hänen ensimmäinen vaimonsa oli kuollut, ja 70-vuotiaana Kalle oli solminut uuden avioliiton lähes 40 vuotta nuoremman naisen kanssa. Kallelta jäi leski ja vuoden ikäinen tytär Kormuun. Lapset ensimmäisesta avioliitosta olivat kaikki kuolleet alaikäisinä. (Lähde: Lopen seurakunnan kirkonkirjat.)


Häm. San. No 121 / 29.10.1906, s. 3.

Lokakuussa 1906 kuulutettiin seppä Viktor Anstenin jälkeen toimitettavasta perukirjoituksesta Janakkalan pitäjän Vähikkälän kylässä. "Käsketään niitä, jotka kuuluvat pesään ja kenen on maksettavia eli saamista että tulevat samana päivänä." Huutokaupassa myytäisiin kaikki sepän ja puusepän työkalut ja huonekaluja, miesten pitovaatteita sekä kaikenlaisia sekakaluja.

Ilmoituksen laittoi lehteen seppä Juho Viktor Andstenin leski Emilia. Seppä oli kuollessaan 52-vuotias eikä perheessä nähtävästi ollut lapsia. (Lähde: Janakkalan seurakunnan kirkonkirjat.)




Häm. San. No 89 / 10.8.1906, s. 4.

Elokuussa 1906 kuulutettiin neiti Anna Heleniuksen jälkeen toimitettavasta perukirjoituksesta Hauhon pitäjän Hahkialan kartanon alueella. "... täten sukulaisten ja holhoojan sekä muiden asianomaisten tiedoksi annetaan. Kaikkia joilla on velkaa vainajalle tai saamista, huomautetaan saapumaan silloin mainittuun tilaisuuteen."

Ilmoituksen Anna Helenius oli kotoisin Hämeenlinnasta, mutta ilmoituksen laatija Kalle Helenius oli hauholaisen Hahkialan kartanon muonamies ja syntynyt 1867. (Lähde: Hauhon seurakunnan rippikirja.) Ehkä hän oli Anna Heleniuksen isä tai veli? Tarkemmin en ole Annan vaiheita Hämeenlinnasta tai Hauholta tutkinut.

sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Perukirjoja Jyväskylän maakunta-arkistossa

Helmikuusta tuli arkistokuukausi. Viime kirjoituksessa kertomieni Hämeenlinnan maakunta-arkistovierailujen lisäksi kävin ensimmäistä kertaa Jyväskylän maakunta-arkistossa. Siihen tuli oiva tilaisuus, kun työ vei kaupunkiin, ja lähtöä aikaistamalla ehti kaivelemaan papereita arkistoon ennen työtehtäviä.

Sysäys Jyväskylän arkistokäyntiin nousi perukirjakurssilta, jolle tarvittiin vanhoja perukirjoja. Olin löytänyt yhden esiäidin veljen perukirjan 1700-luvulta netistä SSHY:n jäsenille tarkoitetusta kuvatietokannasta, mutta mieli teki tuoreempaa, joten työmatka Jyväskylään tuli passeliin aikaan.

Jo aikaisemmin olin nähnyt Hämeenlinnan maakunta-arkiston perukirjakortistossa isoisän isän nimen ja saanut tietää, että Padasjoen perukirjoja säilytetään nimenomaan Jyväskylässä, vuoden 1847 jälkeen kun Padasjoki on kuulunut Jämsän tuomiokuntaan. Sen arkistosta Joonas-papan perukirja pitäisi löytyä.

Junassa matkalla Jyväskylään oli hyvää aikaa tehdä läppärillä Astia-haun kautta asiakirjatilaus. Ehdin jo pettyä pahasti, kun haku toi ruudulle tiedon, että 1930-luvun perukirjat ovatkin käyttörajoitettuja. Apua, en ollut älynnyt tehdä käyttölupahakemusta, kun olin ajatellut, että niin vanhat saisi vapaasti katsottaviksi. Perille päästyä arkiston virkailija tiesi paremmin, ja hätä osoittautui aiheettomaksi ja virheen aiheuttamaksi: 25 vuotta vanhempiin perukirjoihin ei tarvita käyttölupaa.

Joonas-papan "perunkirjoitus" löytyi Kuhmoisten ja Padasjoen pitäjien käräjäkunnan kihlakunnanoikeuteen jätetyistä perukirjoista, ja sain sen valokuvatuksi kännykkäkamerallani. Tässä ei siitä enempää, mutta tuli kyllä mieleen ajatus, että onneksi nykyään ei perukirjoissa luetella koko omaisuutta yksitellen, kapistus kerrallaan, sillä mihinkään eivät mahtuisi ne kirjat, joita nykyisestä tavarapaljoudesta kirjoitettaisiin. 



Tässä on pieni pala Joonas-papan perukirjasta. Hän oli entinen torppari ja eläkemies, joka kuollessaan asui torpan omaksi tilakseen lunastaneen poikansa perheessä.

Löysin ja kuvasin toisenkin esi-isän perukirjan, 1860-luvulta, ja siinä lueteltiin talon lehmät omilla nimillään. Saatan palata siihen jollain toisella kertaa.

Kiitokset vain erinomaisesta asiakaspalvelusta niin Hämeenlinnaan kuin Jyväskylään! Edellisessä on keittiönurkkaus, jossa voi talon kahvista keittää itselleen virkistystä pienestä kahvimaksusta. Jälkimmäisessä henkilökunta tarjoutui keittämään kahvia asiakkaille, niin ikään pienestä kahvimaksusta. Vau!

api

lauantai 28. helmikuuta 2015

Vierailuja Hämeenlinnan maakunta-arkistoon

Sukuharrastaja kävi lomaviikon ratoksi kaksi kertaa Hämeenlinnan maakunta-arkistossa. Pitkään suunnitelmissa ollut Janakkalan seurakunnan viime vuosisadan kirkonkirjojen kollastaminen vaati viimein toimintaa. Tai ainakin arkistossa istumista. Hankittu käyttölupakin käy kohta vanhaksi.

Harrastaja oli perjantaina tyytyväinen, kun oli selannut 1905-1961 mikrofilmeiltä isovanhempiensa - sen toisen Otto&Iida-parin - sekä heidän lastensa, vanhempiensa ja sisarustensa syntymät, kuolemat, avioliitot ja muutot Janakkalan seurakunnan sisällä. Jotain tarkistettavaa jäi vielä, puhumattakaan isovanhempien vanhempien sisaruksista ja heidän jälkikasvustaan. Viimeiset merkinnät kertoivat, että vuonna 1962 siirryttiin kirkonkirjoista kortteihin.

Kuvassa on pala arkiston hienoa graafista betoniseinää. Palan olen muokannut Wikimediassa CC-BY-SA-3.0 -lisenssillä julkaistusta kuvasta. Linkistä pääsee näkemään seinää laajemmalti, leike on aivan vasemmasta yläkulmasta.

Arkistossa oli myös mielenkiintoinen Lainhuudot ja kiinnekirjat suku- ja talotutkimuksessa -näyttely. Minulle oli uusi oivallus, että mm. syytinkisopimuksia voi etsiä lainhuutojen kanssa samoista paikoista, siis tuomiokirjojen ilmoitusasioista. (Meniköhän tuo oikein?) Näyttely on arkiston ja Vanajaveden opiston (VOP) yhteinen, sen ovat rakentaneet opiston viime vuonna järjestämän samannimisen sukututkimuskurssin opettaja Anja Nieminen-Porkka opiskelijoineen. Arkistolaitoksen sivulla näyttelystä hieman lisää, ja VOPin sivulta selviää, että kurssilla tutkittiin seitsemää kantahämäläistä tilaa (Hattula, Hauho, Hausjärvi, Loppi, Tammela, Vanaja), yhtä tilaa Kemistä ja yhtä Juvalta. (Linkit toimivat ainakin kirjoittamisen hetkellä.) Lainhuudot ja kiinnekirjat ovat harrastajalle tutkimatonta aluetta. Vielä.

lauantai 7. helmikuuta 2015

Pappilan kasvattityttö

Padasjoen kappalaisen Frans Cavénin ja hänen Eleonora-vaimonsa perheeseen tuli kasvattitytär Adèle Lovisa Walhem vuonna 1874. Pariskunta oli ehtinyt olla naimisissa kymmenkunta vuotta, mutta jälkikasvua ei ollut vielä syntynyt. Sitten he saivat pappilaansa 8-vuotiaan tytön, Adèle Lovisan. Kuka tyttönen oikein oli?



Adéle Lovisa Walhem oli syntynyt Heinolan kaupungissa vuonna 1866 suutarimestari Karl Walhemin ja hänen vaimonsa Leena Hämäläisen viidentenä lapsena. Taloudellisesti elämä lienee ollut mallillaan ja suutarimestarilla töitä, ainakin hänellä oli vuosien mittaan useita oppipoikia verstaassaan, ja jalkineita kaupungin asukkaat varmasti tarvitsivat.

Adélen ollessa 7-vuotias hänen isänsä kuitenkin sairastui ja kuoli. Ei kulunut kuin puoli vuotta, kun sama kohtalo tuli äidin osaksi. Perheen seitsemästä lapsesta pari oli kuollut pienenä, kaksi vanhinta poikaa oli jo muuttanut kotoa, mutta äidin kuoleman jälkeen heinäkuussa 1874 kirjoitettiin muuttokirjat kolmelle kotona asuneelle lapselle. Näistä Kustaa Eemil (s. 1863) muutti Mäntyharjulle, jossa vanhin veli työskenteli maakauppiaan kirjanpitäjänä, Adèle päätyi Padasjoen pappilaan, ja tuolloin 3-vuotias Olga Sofia Pieksämäelle. 

Adèle Lovisan tultua Padasjoelle pastori Cavénin perheessä kävi kuitenkin niin kuin joskus käy: vuoden kuluttua Adèle sai kasvinkumppanin, kun pappilan isäntäväelle syntyi tytär Ellen Anna. Vasta yli vuosikymmenen kuluttua syntyi Korpilahdella pikkuveli Frans Alvar.

Mutta miten Adèle päätyi Heinolan kaupungista juuri Cavéneille Padasjoen pappilaan? Usein hoitoa vaille jääneet lapset saivat turvan ja kodin sukulaisten, naapurien tai kummien hoivissa, ja jos ketään heistä ei voinut ottaa lasta, hänelle järjestettiin elätehoito. Pastori ja hänen vaimonsa olivat tulleet Padasjoelle muutamaa vuotta aikaisemmin Mäntyharjulta, joten ehkä he olivat kuulleet perheen vanhempien kohtalosta Adèlen vanhimmalta veljeltä Karl Damianus Walhemilta (s. 1851), joka oli tullut 14-vuotiaana Mäntyharjulle maakauppiaan puotipojaksi ja edennyt kirjanpitäjäksi ja jonka luo nuorempi veli tuli orvoksi jäätyään? 

Oli miten oli, Adèle Lovisa sai kodin Cavénien pappilassa Padasjoella ja muutti heidän kanssaan pian Korpilahdelle. Hän varttui aikuiseksi kasvattivanhempiensa kodissa. Yli 30 vuotiaana hän tuli sukuun toisellakin tapaa, avioliiton kautta, mutta siihen sukuharrastaja palaa joskus myöhemmin. 

Kuva
Albert Anker (1885). Kutova tyttö vahtii kehdossa olevaa pikkulasta. (Wikimedia)

Lähteet
     Heinolan kaupunkiseurakunnan sekä Korpilahden, Mäntyharjun ja Padasjoen seurakuntien kirkonkirjat.
     Turvattomat lapset. Lapsuuteen liittyvät asiakirjat. Portti

api

lauantai 31. tammikuuta 2015

Hämeenlinnan väkiluku vuonna 1865

Hämeenlinnassa oli lähes 3000 asukasta 150 vuotta sitten henkikirjojen mukaan. Näin uutisoi Hämäläinen perjantain 3.2.1865 numerossaan (Kansalliskirjaston digitoidut aineistot):


Kotimaalta.

Hämeenlinna. Tämän viikon kuluessa on talvi oikein miehistynyt; lunta on pyryttänyt aika lailla ja tänään aamulla on pakkanen 31° Cels.

Kaupungin manttaaliluettelo tältä vuodelta ilmoittaa kaupungin väestön seuraavaisesti: henkirahoja maksavia 1799, joista isäntiä 460, emäntiä 568, poikia y. m. 48, tyttäriä y. m. 149, trenkiä y. m. 283 ja piikoja y. m. 291, henkirahoista vapautettuja aatelisia 100, neljän lapsen tähden 39, yliikäisyydestä 51, alaikäisyydestä 795 ja muista laillisista syistä 154. Koko väestön luku manttaaliluettelon jälkeen on 2938 henkeä. Menneen vuoden manttaaliluettelossa oli 2822 henkeä, siis tänä vuonna 116 henkeä enempi kuin viimis vuonna. Uuden vuoden päivänä julistettu väenlisäys viimis vuodelta teki ainoastaan 40 henkeä; kusta ovat siis ne 76 henkeä ilmaantuneet?

(Lehtileikettä klikkaamalla saa isomman tekstin.)

sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Frans Frihtiof Ferdinand Cavén (1838-1908)

Kun sukuharrastaja pääsi pappissäätyyn kiinni Amalian tarinan kautta, jatkettakoon samoilla linjoilla vielä kotvasen. Pappissäätyiset nimittäin ovat peräti harvinaisia harrastajan omassa sukupuussa, nyt näistä harvinaisuuksista vuoron saa isoisän isoisän pikkuserkku Frans Cavén.

Amalian puolison, Padasjoen kirkkoherra Magnus Ingmanin, kuoltua 1868 ei kulunut montakaan vuotta, kun seurakuntaan saatiin papiksi mies, joka oli kasteessa saanut kaikin puolin muhkean nimen: Frans Frihtiof Ferdinand. Sukunimensä pappi oli perinyt isältään ja tämä omalta isältään, Lammin nimismies Joonas Cavénilta. Nimismies oli syntyisin Padasjoen Kaukelan Alimmaisen talosta, joten kappalainen Cavén oli melkein oman seurakunnan miehiä paikkakunnalle tullessaan.

Frans Cavén tuli Padasjoelle papiksi vuonna 1871 kierreltyään sitä ennen muutamassa seurakunnassa apu- tai tilapäisenä pappina. Valmistumisensa jälkeen hän oli ehtinyt toimia sielunpaimenena ainakin Sysmässä, Luumäellä ja Mäntyharjussa. Mäntyharjussa ollessaan hän oli 1864 mennyt naimisiin everstintyttären Eleonora Mathilda Boije af Gennäsin kanssa. Jälkikasvua pappilaan saatiin odottaa aina Padasjoen vuosiin asti, siellä heille syntyi tytär Ellen Anna 1875. Tosin perheessä oli jo sitä ennen ottotytär Adèle Lovisa Walhem. 

Padasjoella perheen koti oli Maakeskessä Kekkalan puustellissa. Frans-pappi työskenteli seurakunnassa seitsemän vuotta ja muutti sitten 1878 kappalaiseksi Korpilahdelle, jossa hän toimi 1908 tapahtuneeseen kuolemaansa asti. Koti oli Mutaisten pappilassa. Kansallisbiografian artikkeli kertoo hänen omistautuneen kokosydämisesti seurakuntalaistensa sielujen hoitamiseen ja kodin ilmapiirin olleen pietistisen.

Korpilahdella perheeseen syntyi 1886 poika, joka sai nimet Frans Alvar Alfred ja josta tuli seuraavan vuosisadan alkuvuosikymmeninä tunnettu taiteilija. Hänen kerrotaan kasvaneen kodissa, jossa äiti oli musikaalinen ja johdatteli poikansakin musiikin maailmaan. Eno oli harrastelijamaalari, ja mm. taiteilija Wilho Sjöström asui Mutaisten pappilassa maalatessaan Korpilahden kirkon alttaritaulua.

Kappalainen Frans Frihtiof Ferdinand Cavén oli syntynyt Tyrvännössä 1838. Hänen isänsä oli lipunkantaja Carl Fredrik Cavén (s. 1800) ja äitinsä Juliana Gustava Burgman - heidän tarinaansa ehkä palataan joskus myöhemmin. Pastori Cavénin vaimo Eleonora Mathilda Boije af Gennäs oli syntynyt 1842 Venäjällä everstin tyttärenä (Sysmän muuttaneiden luettelon mukaan), mutta vuodesta 1850 isä omisti Ilolan kartanon Porvoossa (Illby Gård).

Kuvassa on Korpilahden kirkon kellotapuli, joka valmistui 1885. Sen suunnitteli arkkitehti Alfred Cavén (joskus Caween), Frans Cavénin veli. 
(Kuvaaja Antti Leppänen 2012. Wikimedia Commons, CC-BY-SA-3.0)

Lähteet:
Seurakuntien kirkonkirjat: Korpilahti, Lammi, Luumäki, Mäntyharju, Padasjoki, Sysmä, Tyrväntö
Kansallisbiografia: Cawén Alvar (1886-1935)

api

sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Amalian tarina (osa 2/2): Räisälästä Afrikkaan

Amalian tarinan ensimmäisessä osassa vielä nuori Amalia Ingman palasi seitsemän vuoden jälkeen takaisin kotiseudulle Räisälään mukanaan kuusi lasta miesvainajansa ensimmäisestä avioliitosta. Oli vuosi 1873 ja Amalialla alkamassa elämässään uusi vaihe, joka veisi hänet Karjalasta äidin ja muiden sukulaisten luota paljon Hämettä kauemmas.

Amalian ja lasten palattua Räisälään Amaliasta tuli Näpinlahteen kansakoulunopettaja. Pari vuotta myöhemmin lapset muuttivat Ristiinaan tätinsä, äidin sisaren, perheeseen. Vanhin heistä oli 25-vuotias opiskelija, isänsä kaima Magnus Ingman. Ehkä muuttoon oli syynä sekin, että Amalialla oli odotettavissa iso elämänmuutos lähivuosina. 

Amalia eleli Räisälässä muutaman vuoden. Sitten hänet "kuulutettiin avioliittoon 1879 lähetyssaarnaaja G. M. Skoglundin kanssa Ovambo maassa Afrikassa", kuten rippikirjaan on kirjoitettu. Gustaf Mauritz Skoglund (s. 1840) oli muuttanut Saksan Lounais-Afrikkaan Ambomaalle (nyk. Namibia) jo 1871 pian ensimmäisten suomalaisten lähetyssaarnaajien jälkeen ja oli ehkä jo silloin kihloissa Amalia Ingmanin kanssa. Lähetystyön alkuaikoina Suomen Lähetysseura ei lähettänyt naisia lähetystyöhön, joten Skoglund sai tehdä työtä Afrikassa lähes vuosikymmenen ennen kuin sai morsiamensa luokseen. Sukuharrastaja ei tiedä, hakiko sulhanen itse morsiamensa Suomesta Ambomaalle. Todennäköisemmältä tuntuu, että tämä matkusti muiden samaan määränpäähän menevien kanssa ja sulhanen oli vastassa Lounais-Afrikassa.

Maaliskuussa 1880 Amalia Ingman, kirkkoherran leski Räisälästä, ja Gustaf Mauritz Skoglund, räätälin poika ja lähetyssaarnaaja Tenholasta, vihittiin ja häitä vietettiin Omulongan lähetysasemalla Ambomaalla. Mutta voih! - pian sulhanen sairastui malariaan ja kuoli vain viisi viikkoa häiden jälkeen.


Amalia jäi toistamiseen leskeksi, nyt toisella puolella maailmaa. Hän halusi jäädä työskentelemään Omulongan lähetysasemalle miehensä kuoleman jälkeen. Kaksi vuotta myöhemmin hän meni naimisiin saksalaisen lähetyssaarnaajan Philipp Diehlin kanssa, joka oli tullut Afrikkaan Reinin lähetyksen palvelukseen jo 1870 ja oli myös leski. Heille syntyi kaksi yhteistä lasta. 

Amalia kuoli 1906 ja on haudattu Afrikan santaan.

*** *** *** ***

Sukuharrastaja sai idean Amalian tarinaan Päivi Mattilan artikkelista Suomen Lähetyssanomissa keväällä 2014. Lukiessaan harrastaja pysähtyi sanojen Padasjoki ja Ingman kohdalla. Artikkelin kirjoittamisen aikaan Mattila muokkasi musiikkinäytelmää Amalian tarinasta. "Amalian kutsumus" esitetään ensi toukokuussa Vantaalla. 


Lähteet:
Seurakuntien kirkonkirjat: Ristiina, Räisälä, Tenhola
Peltola, Matti. (1958) Sata vuotta suomalaista lähetystyötä 1859-1959. II: Suomen Lähetysseuran Afrikan työn historia. Helsinki: Suomen Lähetysseura.
Mattila, Päivi. Amalian kutsumus. Suomen Lähetyssanomat 4/2014.

Kuvassa Amalia Päivi Mattilan artikkelissa Lähetyssanomissa.