tiistai 31. joulukuuta 2013

Vanha ja uusi vuosi

Näin vuoden kohta vaihtuessa lienee syytä tarkastella, miltä vanha vuosi oikein näyttää ja miltä taas oven takana odottava uusi vuosi. Sukuharrastaja löysi heidät molemmat samasta potretista, tosin toissa vuosisadan vuosikertaa. Olkaapa hyvä!






Kuva julkaistiin Uuden kuvalehden vuoden 1899 ensimmäisessä numerossa (lähde: Kansalliskirjaston digitoidut aikakausilehdet). Lehden toimittivat Juhani Aho ja hänen veljensä Pekka. 




Vuoden alusta sukuharrastaja siirtyy alkeisiin eli aakkosiin. Tarkoituksena on tarjoilla aakkostarinoita A:sta Ö:hön, luultavasti henkilöiden nimiä käyttäen. Tällä kohtaa harrastaja on kovastikin tyytyväinen siihen, että kirkonkirjoja kirjoitettiin pitkään ruotsiksi: eipä tee tiukkaa löytää tarinaa B:n tai G:n kohdalle. Q:stä ei voi (vielä) sanoa samaa.


Oikein valoisaa ja löytöisää uutta vuotta 2014! 

tiistai 24. joulukuuta 2013

Hyvää joulua!


Sukuharrastaja toivottaa kaikille blogin lukijoille 
hyvää ja rauhallista joulun aikaa.

Jouluinen seimiasetelma on kuvattu tässä kuussa Janakkalassa Turengin seurakuntakeskuksen vieressä.

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Ammattina juomanpanija

Pappi, lukkari, talonpoika, kuppari... Sukuharrastaja on törmännyt suvun juurilla talonpoikiin monen monituista kertaa, pari kertaa pappeihin, ja perimätietoa löytyy kupparista. Sieltä ammattivalikoiman harvinaisemmasta päästä on juomanpanija tai juomanlaskija. Piti oikein katsoa Väinö Sointulan kirjasta Sanasto sukututkijoille, mitä ruotsinkielinen "bryggare" tarkoittaa. Kirjan viidennen painoksen on toimittanut Elina Kuismin ja julkaissut 2012 Sukuseurojen Keskusliitto.

Vilho Aataminpoika muutti Janakkalan Kernaalasta Hausjärvelle 1857, ja muuttaneiden luettelon mukaan hän tuli Ryttylän kylään herastuormari Granfeltin palvelusväkeen. Granfeltin suku omisti siihen aikaan Ryttylän kartanoa, joka silloisissa kirkonkirjoissa on vanhalla nimellä Ollilan kartano. Kartanossa oli paljon palvelusväkeä, ja monet olivat tulleet palvelukseen muista pitäjistä, Janakkalasta, Sääksmäeltä, Kärkölästä, Asikkalasta jne. Toki monet olivat Hausjärveltäkin kuten piika Karoliina Heikintytär (s. 1826), joka oli syntyisin kartanon Silakkamäen torpparin tytär.


Vuoden 1850 vaiheilla rakennettu Pirttilä, Ryttylän kartanon väenrakennus.
(Kuvattu tammikuussa 2010.)
Vilho oli ammatiltaan renki, mutta kun hän vuosi Ryttylään saapumisensa jälkeen meni naimisiin edellä mainitun Karoliina-piian kanssa, hänen ammatikseen oli merkitty juomanpanija, renki. 

Ryttylän kartanon isännän vanhin poika, tuomari Carl Gustaf Adolf Granfelt, oli yritteliäs mies ja pani vireille monia uudishankkeita. Yksi näistä oli teollisuuslaitos, jota alettiin rakentaa kesällä 1855 kartanon läheisyyteen. Paloviinan poltto oli joutunut maassa huonoon huutoon, ja melkein kaikissa piireissä oltiin yksimielisiä viinanjuonnin kielteisistä vaikutuksista. Yhdeksi parannuskeinoksi esitettiin viinien ja mallasjuomien asettamista paloviinan tilalle. Siksi oli saatava oluttehtaita uudistuksen aikaan saamiseksi. Kesällä 1856 Ryttylän Oluttehdas oli valmis, ja sinne saatiin panimomestari Ruotsista. Hänen muutettuaan Helsinkiin pari vuotta myöhemmin uusi panimomestari tuli Baijerista. Oluttehdas toimi vuoteen 1886 asti. Omistaja vaihtui muutamaan kertaan, ja välillä tehdas seisoi tyhjillään. Se ei kai koskaan lunastanut siihen kohdistettuja odotuksia eikä osoittautunut suureksi menetykseksi. Liekö tehdas auttanut raitistumisen asiaakaan? Ainakin tuomari Granfeltin omalle pojalle kävi kehnosti, kun hän oli tehtaassa opettelemassa oluen tuotantoa ja mieltyi tuotteisiin siinä määrin, että joi itsensä hengiltä.

Vilho Aataminpoika kuitenkin tuli Ryttylään työhön ilmeisesti juuri uuden ja työvoimaa tarvitsevan oluttehtaan houkuttelemana. Seuraavina vuosina hänen ja Karoliinan perhe kasvoi ja he asuivat kartanon eri torpissa muonatorpparina ja myöhemmin itsellisenä.


Lähteet: 
Hausjärven seurakunnan kirkonkirjat.
Sakari Kuusi: Aksel August Granfelt. Elämä ja toiminta. Helsinki: Otava 1946.

mpä

maanantai 16. joulukuuta 2013

Kasvattipoika

Sukuharrastaja on ollut havaitsevinaan, että joskus isättömät lapset jäivät äidin vanhempien luokse kasvamaan. Äiti palasi ehkä piian tai palvelustytön työhönsä muuhun taloon tai solmi avioliiton miehen kanssa, joka ei ollut lapsen isä.

Lampuotitilan isäntäväen tytär Ulla (s. 1810) asui vanhempiensa kodissa Janakkalan Kernaalassa siihen asti, kun oli parinkymmenen ikäinen. Silloin hän muutti toiseen kylään piiaksi, siirtyi sieltä uuteen paikkaan seuraavana vuonna ja parin vuoden päästä kolmanteenkin. Sitten hän palasi lapsuuskotiinsa, ja pian syntyi Vilho (s. 1834), jonka kastetietoihin ei merkitty isää. Hänet kirjattiin rippikirjaan Vilho Aataminpoikana. Se saattoi tarkoittaa sitä, että hänen isänsä oli todellakin joku Aatami-niminen, olihan Ullan vanhempien kodissa tuohon aikaan sen niminen renkikin. Tai sitten se tarkoitti sitä, että Vilho liitettiin ihmiskunnan pojaksi, vaikkei oikean isän nimeä virallisiin tietoihin kirjattukaan.


Talvikuva Ruotsista (n. 1890-1920, Nordiska museet via Wikimedia)

Eleltiin Vilhon isovanhempien tilalla, kunnes poika täytti yhdeksän vuotta. Silloin äiti meni naimisiin ja muutti uuden miehensä kanssa palvelukseen yhteen taloon, sitten toiseen, kolmanteen, vaihtoja oli vuosittain ja välillä toiseen pitäjään. Näissä kaikissa Vilho ei kuitenkaan ollut mukana, vaan hän oli jäänyt synnyinkotiinsa asumaan. Äidin lähtiessä poika kirjattiin samana vuonna tämän naimattoman sisaren kasvattipojaksi. Leena-täti (s. 1814) kuitenkin kuoli pari vuotta myöhemmin, minkä jälkeen toinen tädeistä, Eeva Stiina (s. 1820), otti hänet kasvattipojakseen.

Vilho kasvoi tädin hoivissa aikamieheksi, sillä äitikin menehtyi sairauteen pojan ollessa 13-vuotias. Lampuotitila säilyi kotina ja siellä epäilemättä tarvittiin työvoimaa. Aikuisiällä Vilho muutti sitten naapuripitäjään Hausjärvelle työhön.

mpä

perjantai 6. joulukuuta 2013

Suomi 96 vuotta

Hyvää itsenäisyyspäivää 96-vuotiaalle Suomelle ja meille kaikille suomalaisille! Vuosi sitten sukuharrastaja muisteli suvun miehiä, jotka siellä jossain taistelivat itsenäisen kotimaan puolesta.

Tänä vuonna mielessä on naisten osuus sodan aikana. Äiti kertoi joskus, miten hän oli sodan aikana työssä kuivaamossa, jossa kuivattiin porkkanoita ja ehkä muitakin juureksia rintamalle. 

Katselin SA-kuvista Hämeen naisia kotirintaman töissä:


Vaatteiden paikkausta. Hämeenlinna 19.3.1942. SA-kuva 78834.
Kone, jolla koetetaan kankaan vetolujuutta.
Vaatetusvarikko, Hämeenlinna 19.5.1942. SA-kuva 87100.
Armeijan pukuja neulotaan. Pukutehdas, Riihimäki 27.8.1941.
SA-kuva 40389.
Kuulat tarkastetaan. Sako Oy, Riihimäki 28.8.1941
SA-kuva 40417.

SA-kuvat ovat puolustusvoimien digitoima sotakuvien sivusto, joka avattiin tämän vuoden huhtikuussa. Se sisältää huikeat 170 000 kuvaa talvi- ja jatkosodan ajalta. Sivustolta voi etsiä kuvia vaikka paikkakunnan nimen mukaan.

lauantai 30. marraskuuta 2013

Lehtileikkeitä Hämeen Sanomista 30.11.1883

Hämeen Sanomat -lehden näytenumero julkaistiin joulukuussa 1878 ja säännöllisesti lehti alkoi ilmestyä tammikuussa 1879. Se ilmestyy edelleen samalla nimellä Hämeenlinnassa. -- Tasan 130 vuotta sitten 30.11.1883 ilmestyneessä numerossa uutisoitiin tai ilmoitettiin mm. seuraavasti:

"Ohut lumipeite tuli täällä viime tiistaina sulaan maahan, mutta eilen se jo oli poissa. Antti ei siis tänä vuonna saanut aisoilla ajaa."

"Virkavahvistuskirjan on koululaitoksen ylihallitus tämän marraskuun 18 p:nä antanut opettaja Genetz'ille saksan kielen opettajan-virkaan Hämeenlinnan normaalilyseessä."

"Yhdeksän naisvankia Hämeenlinnan rankaisu-vankilasta on pyytänyt siirtämistään Siperiaan. Niistä kuusi on tuomittu elinkautiseen vankeuteen ja kolme ainoastaan muutamiksi vuosiksi."

"Iloinen tapaus rautatiellä. Sunnuntaina Pietarista tulevassa junassa oli Kaipiaisiin saakka eräs suomalainen työmiehen vaimo ja hänen kaksi lastaan, vaan Kaipiaisten tällä puolella oli junassa sama vaimo ja hänen kolme lastaan, kertoo Hbl. Junan Helsinkiin saavuttua viettin äiti ja äskensyntynyt sairashuoneesen, vaan toiset lapset otti poliisi hoitoonsa."

Lähde: Hämeen Sanomat no 95, 30.11.1883. Kansalliskirjasto, Historiallinen sanomalehtikirjasto.

lauantai 23. marraskuuta 2013

Mikä ihmeen - pitäjänkäsityöläinen?

Omiksi kotitarpeiksi on taloissa ja torpissa suutaroitu, räätälöity ja rakennettu kautta aikain. 1500-luvulta lähtien Ruotsin käsityöläisille asetettiin kuitenkin rajoituksia siinä, kuka sai ansaita elantonsa omalla käsityöllään ja missä. Vuonna 1621 säädetty ammattikuntalaki saneli käsityöläisammateissa elantonsa ansaitsevien ehtoja tarkasti.
Issoudun kaupungin Saapas- ja kenkäsuutareiden ammattikunnan kilpi. 1500-l.
 Kuva 235 tästä teoksesta. (Project Gutenberg)

Ammattikuntalain mukaan kaupungeissa sai harjoittaa käsityöläisammattia vain, jos oli anonut ja saanut porvarisoikeudet ja liittynyt oman alansa ammattikuntaan. Oppipojaksi pyrkivän tuli olla avioliitossa syntynyt ja noin 14 vuoden ikäinen. Oppiaika oli 3-4 vuotta, minkä jälkeen tuore kisälli palveli mestariaan vielä vuoden päivät. Sitten kisälli saattoi anoa mestarikirjaa ammattikunnalta, jonka esimies, oltermanni, kertoi, mitä tämän tuli tehdä kirjan saadakseen. Yksi vaatimuksista oli mestarinäytteen valmistaminen tietyssä ajassa ja osoitetussa työpajassa, toinen taas vaadittujen maksujen ja verojen maksaminen. Käsityön harjoittaminen päätettiin keskittää yksinomaan kaupunkeihin, ja maaseudun käsityöläisten oli muutettava niihin.[1]

Maaseudulla toimi pitäjänkäsityöläisjärjestelmä vuodesta 1680 alkaen. 
Ainoastaan suutarin ja räätälin ammatit katsottiin niin tärkeiksi rahvaalle, että kussakin pitäjässä sai toimia yksi pitäjänsuutari ja yksi pitäjänräätäli. 1802 myös seppä, muurari ja lasimestari hyväksyttiin pitäjänkäsityöläisiksi, myöhemmin nikkari ja sorvari. 1824 saman oikeuden saivat nahkuri, satulaseppä, pyöräntekijä, maalari ja kelloseppä. Vain maaherra saattoi antaa luvan useammalle ammatinharjoittajalle, jos kihlakunnanoikeus katsoi sellaista tarvittavan.[1][2]

Maaseudulla työskenteli kuitenkin käsityöläisiä, jotka eivät olleet hakeneet pitäjänkäsityöläisen asemaa. Sellaisia olivat mm. kartanoiden omat käsityöläiset, jotka palvelivat kartanoa ja isäntäänsä vuosityöläisenä. Säädökset kielsivät heitä harjoittamasta käsityöläisammattia muussa kuin isäntänsä palveluksessa. Olikohan esi-isäni Heikki Ahllund (vanhempi) tällainen kartanoiden työssä oleva itsellinen suutari, joka ei koskaan hakenut pitäjänsuutariksi, vaikka olikin ollut suutarin opissa?

Elinkeinovapauslaki säädettiin v. 1868, jolloin käsityöläisammattienkin harjoittaminen vapautettiin edellä kerrotuista rajoituksista.

Mutta vielä vähän Joonas Juhonpoika Gröndahlista, jonka oppipoika-ajoista kerroin täällä ja kisälliydestä sekä senjälkeisistä vaiheista täällä. Heti palattuaan Hämeenlinnasta suutarimestari Westinin luota Padasjoelle Joonaksen pitäjänsuutarianomusta käsiteltiin kihlakunnanoikeudessa talvikäräjillä, jotka pidettiin Padasjoen Kaukelan kylässä Ylimmäisen talossa 15.3.1810. Pöytäkirjanote löytyy Hämeenlinnan maakunta-arkistosta (HMA) (klikkaa kuvaa suuremmaksi):


Joonas Juhonpojalle päätettiin myöntää oikeus toimia pitäjänsuutarina, koska hänellä todistettiin olevan hyvät kristinopin tiedot, hyvä maine sekä tarpeellinen taitavuus suutarintyössä. Lisäksi kihlakunnanoikeus totesi, että pitäjän asukkailla oli usein puute kyseisen ammatin harjoittajista. Joonasta  myös kehoitettiin anomaan valtakirjaa läänin maaherralta, minkä nuori mies tekikin heti heinäkuussa 1810. 

Lääninhallituksen kanslian arkiston Anomusdiaarista vuodelta 1810 löytyy kohta 33, jossa on kirjattu Joonas Juhonpojan anomus tulla pitäjänsuutariksi Padasjoen pitäjään. Anomusasiakirjoista löytyy tuo kuvan ote kihlakunnanoikeuden päätöksestä, ja Päätöskonsepteissa on myönteinen päätös siitä, että maaherra on myöntänyt hänelle valtakirjan.[3]

Mielenkiintoista on, että kaikissa näissä asiakirjoissa anojana oli Joonas Juhonpoika, ja vasta Padasjoen rippi- ja henkikirjoihin hänelle ilmestyi sukunimi Gröndahl. Kun Joonaksen asia kirjattiin Päätöskonsepteihin, edellinen asia on suutarinoppilas Eric Gröndahlin anomus tulla otetuksi Hausjärven pitäjänsuutariksi, vain pari päivää ennen Joonaksen anomusta. Olisiko Joonaksenkin saama sukunimi perua maaherran toimiston kanssa asioinnista?

Lähteet:

[1] Kaapo Murros: Tampereen käsityo- ja tehdasyhdistys 1868-1943 ja Tampereen vanhat käsityöläiset sekä katsaus vanhaan amattikuntalaitokseen. Tampereen Käsityö- ja tehdasyhdistys, Tampere 1943.
[2] Darja Heikkilä: Käsityön ammatillinen opetus Suomessa 1700-luvulta nykypäiviin. Suomen Käsityön Museo.
[3] Uudenmaan lääninhallituksen kanslian arkisto v. 1810. Hämeen maakunta-arkisto.

perjantai 15. marraskuuta 2013

Kolmannes rippilapsista pääsi ripille

Jaa-a, mitenköhän uutisoitaisiin nyky-Suomessa, jos jossain seurakunnassa päätettäisiin, että vain kolmannes rippilapsista pääsee ripille? Sukuharrastaja törmäsi moiseen tilanteeseen etsiessään Juho Juhonpoikaa Hauhon rippilasten luettelosta 1830-luvulla. 

Hauhon pappien laskelmista on luettavissa vuoden 1838 rippikoulunpidosta, että kesäkuussa pidettiin rippikoulua viisi päivää, 11.-15.6. Rippilapsia oli opetuksessa tasa 100, joista 36 suoritti koulun hyväksytysti ja pääsi ripille, mutta loput hylättiin. Hyväksytyistä 20 oli rippikoulussa ensikertalaisia, loput taas kävivät sen toista, kolmatta tai jopa neljättä kertaa.

Seuraavan kerran rippikoulua pidettiin lokakuussa, jälleen viisi päivää. Nyt rippilapsia oli 73 ja ripille pääsi heistä 27. Ensikertalaisia oli tässä joukossa 16, joista 4 suoriutui hyväksyttävästi.

Heti seuraavalla viikolla lokakuussa järjestettiin vielä kolmen päivän erityisrippikoulu, jossa rippilapsia oli vain 6. Heille tämä oli kolmas, neljäs tai viides kerta, ja he kaikki pääsivät ripille koulun päätteeksi.

Per Eskilsson: Ääneen lukua (1856)
Seuraavan vuoden ensimmäisen rippikoulun lukumäärät olivat samansuuntaisia: 91 rippilapsesta selviytyi rippikoulusta 33. 


Lienee syytä kuitenkin todeta, että pari sataa vuotta sitten rippikoulu oli eri asia kuin nyt. Kristinuskon opinkappaleiden lisäksi piti osata lukea, ja jos se ei oikein sujunut, ripille ei ollut pääsemistä.


Lähde: Hauhon seurakunnan rippilasten luettelot 1811-1841.

maanantai 11. marraskuuta 2013

Syntyperän selvittelyä, kun syntymää ei löydy

Miten selvittää henkilön syntyperä, jos tiedossa on syntymäpäivä (jonka oikeellisuudesta ei ole varmuutta) ja syntymäpitäjä (jonka paikkansa pitävyydestä ei ole tietoa), mutta kyseisen pitäjän syntyneiden luettelosta ei löydy sopivasti syntynyttä? Ja kun henkilöllä on vielä nimi Juho Juhonpoika (Johan Johansson), joka on tavallistakin tavallisempi hämäläisissä kyläkunnissa? Sellaista propleemia sukuharrastaja on viime aikoina yrittänyt ratkaista ja luulee löytäneensä oikean henkilön.

Hauhon kirkko

Juho Juhonpoika nousi ensimmäisen kerran sukuharrastajan tietoisuuteen Janakkalan kirkonkirjoissa, kun hän ilmestyi Kernaalaan rengiksi 16-vuotiaana. Syntymäajaksi oli merkitty 6.3.1822 ja -paikaksi Hauho. Siitäpä etsimään Hauhon kirkonkirjoista pojan syntyperää. Vaan kun ei löytynyt sopivaa, ei oikeana päivänä syntynyttä eikä oikein minään muunakaan järkeen käypänä ajankohtana.

Jospa etsisi rippilastenluetteloista? Alkaisi siitä vuodesta, jolloin Juho täytti 15 vuotta ja jatkaisi muutaman vuoden? Hiljattain Annelin ajatuksia -blogi kertoi kirkonarkistojen aineistoista ja mitä kaikkea sieltä voi löytää sekä vielä erikseen rippikouluista ja muista opinahjoista. - Heti kohta etsivä löysi oikeille jäljille: Hauholla oli käynyt rippikoulun 16-vuotias Juho Juhonpoika, jolla oli ihan oikea syntymäpäivä ja joka oli syntynyt Hauholla. Hän oli torpparin poika Hauhon Hyvikkälän kylästä Röykyn torpasta, ja lastenkirjoihin oli merkitty oikea Juho. Mutta oliko hän juuri Röykyn torpparin Juho Mikonpojan poika vai tullut torppaan rengiksi? Hän oli nimittäin muuttanut Röykkyyn Sahalahdelta.

Totta tosiaan, juuri ennen kuin täytti 14 ikävuottaan Juho oli saapunut pikkurengiksi Sahalahdelle Saarioisten kartanoon ja puolentoista vuoden kuluttua palannut "kotiseudulleen" muuttokirjan mukaan. Mutta mistä hän oli matkaan lähtenyt, ei ainakaan Röykystä! (Sahalahdesta Juholle annettu muuttokirja löytyy Kansallisarkiston digitaaliarkistosta, takasivulle on Hauholle saavuttua merkitty määränpää eli Röykyn torppa Hyvikkälässä.)

Jotta juttu ei kävisi liian pitkäpiimäiseksi, kerrottakoon vain, että torppari Juho Mikonpojan perheen monia muuttoja tutkaillessaan sukuharrastaja vihdoin viimein löysi lastenkirjasta Juhon muiden sisarusten joukosta ja vakuuttui siitä, että Juho oli kuin olikin Röykyn torpparin poika. Juho Mikonpoika (s. 1780) itse oli alkujaan Aikkolan kylän Heikkilän talon poika ja hänen vaimonsa Eeva Heikintytär (s. 1791) Sappeen kylän Alastalon Mäkelän torpasta.

Mutta oliko Juho Juhonpojan syntymä vuonna 1822 vain jäänyt merkitsemättä syntyneiden luetteloon inhimillisen erehdyksen tähden vai syntyikö hän jossain muualla, siinäpä pulma. Juho Mikonpojan ja Eeva Heikintyttären perheeseen syntyi useita lapsia Hauholla, mutta perhe muutti Tyrväntöön Lepaan kartanon (Stjernsund) Saloon lampuodiksi v. 1819, ja siellä syntyi tytär Anna Maria (s. 1820). Perhe oli saanut muuttokirjan palatakseen Hauholle v. 1821. Juhoa ei löydy Tyrvännönkään syntyneiden joukosta. 

Juho Juhonpojan syntymätieto on edelleen tietymättömissä, mutta muuten sukuharrastaja on mielestään saanut tarpeeksi vakuuttavan vastauksen kysymykseensä ja jatkaa muitten mielenkiintoisten propleemien parissa.

mpä

tiistai 29. lokakuuta 2013

Pitäjänsuutari Gröndahl Padasjoelta, osa 2/2

Sukuharrastaja jatkaa pitäjänsuutari Joonas Juhonpojan elämän ja uran kartoittamista, vuorossa on osa 2. Edellinen osa löytyy täältä, sen lopussa Joonas muutti Hämeenlinnaan suutarimestari Westinin luo 1809, ja mestarista löytyi lisätietoa Nikon kortistosta.

Hämeenlinnassa Joonas viipyi reilun puoli vuotta, mikä oli kaiketi tavallisena pidetty aika käsityöläisen kisällinä ololle. Jo tammikuussa 1810 Joonas merkittiin kaupungista poismuuttaneiden luetteloon. Silloin 22-vuotias nuori mies palasi kotipitäjäänsä Padasjoelle, mutta ei suinkaan kotikyläänsä, vaan Syrjäntakaan. Hänen tietonsa löytyvät niin kylän käsityöläisten sivulta seurakunnan rippikirjasta kuin henkikirjoistakin. Joonas on saanut sukunimen Gröndahl (joskus kirjoitettu Gröndal) ja titteliksi pitäjänsuutarin.


F. Hodler: Suutari (1878) (WikiPaintings)

Pitäjänsuutari Joonas Gröndahl toimi suutarina Syrjäntaassa lähes kaksikymmentä vuotta, aina vuoteen 1828 asti. Näinä vuosina hän perusti perheen, kun vaimoksi löytyi puuseppä Werlinin tytär Leena Kaisa (s. 1800). Heidät vihittiin 1822, ja perheeseen syntyi poika Joonas samana vuonna. Vuonna 1828 Joonas ja Leena Kaisa muuttivat Rekolaan, Joonaksen kotitaloon Auttoisille. Joonas oli sisarusparvensa seitsemäs lapsi, ja isän jälkeen vanhin veli Kustaa (s. 1773) oli tullut Rekolan isännäksi. Hän kuitenkin luopui isännyydestä Joonaksen hyväksi. Vielä Rekolassakin Joonas oli pitäjänsuutari muutaman vuoden ajan.

Rekolassa Joonas ja Leena Kaisa saivat ainakin kuusi lasta, Kaisa Liisan (1820-1822), Joonaksen (s. 1822), Karoliina Loviisan (s. 1829), Retriikan (Fredrika, s. 1832), Eeva Kustaavan (s. 1837) ja Manta Sohvin (Amanda Sofia, s. 1840).

Joonas kuoli 73-vuotiaana Rekolan isäntänä vuonna 1860. Hänen vaimonsa Leena Kaisa Werlin (Verlin) taas eli varsin pitkään, hän ehti täyttää 95 vuotta ennen kuolemaansa 1895.

Näin siis suutari Joonas Gröndahlin elämänkulku. Mutta mitä kaikkea arkistoista löytyy hänen urastaan pitäjänsuutarina? Sitä sukuharrastaja metsästää ja kertoilee joissain myöhemmissä kirjoituksissa.

api

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Hämäläisen työpaikkailmoituksia 1860-1870 -luvuilta

Hämäläinen alkoi ilmestyä Hämeenlinnassa syyskuussa 1858, ja koska se oli parikymmentä vuotta ainoa suomenkielinen sanomalehti koko Hämeen läänissä, se oli oiva ilmoituskanava myös työpaikkailmoituksille. Sukuharrastaja selaili erityisesti suutarin työhön liittyviä ilmoituksia 1860-1870 -luvuilta Kansalliskirjaston Historiallisessa sanomalehtikirjastossa, josta alla olevat Hämäläisen lehtileikkeet ovat. Nelisivuisen lehden takasivu eli sivu 4 näyttää omistetun kaikenlaisille pikkuilmoituksille.


No 23, 6.6.1862.

Kun pitäjässä oli oikein kova pula käsityöläisistä, saattoi itse kruunun nimismies laittaa ilmoituksen lehteen, kuten tapahtui Pälkäneellä 1862. Pitäjässä luvattiin olevan kylliksi työnansiota taitavalle suutarille, jonka toivottiin omaavan myös satulamaakarin taitoja.


No 11, 13.3.1863.

Kiinnostuneet osasivat lähteä oikeiden tahojen puheille ilman ilmoittajan nimeäkin. Sääksmäen Huittulaan haettiin seppää ja suutaria 1863.



No 50, 15.12.1870.
Nälkävuosien jälkeen Padasjoella oli pulaa käsityöläisistä. Vuonna 1870 sinne etsittiin niin karvaria, suutaria kuin kraatariakin.



No 16, 17.4.1873.
Kaupungissa suutarimestarit etsivät ilmoituksilla maalla opissa olleita kisällejä. 1873 Johan Lindqvist etsi kahta kisälliä.



No 42, 16.10.1873.
Samana vuonna suutari Gullman laittoi kaksi ilmoitusta lehteen. Toisessa hän kertoi saaneensa luvan harjoittaa suutarin ammattia ja ottavansa alan töitä luvaten "mahdollisinta joutuisuutta ja kohtuullisia hintoja". 


No 42, 16.10.1873.
Toisessa hän etsi maalla harjaantunutta oppipoikaa, jonka sopi tulla ilmoittautumaan hänen asuntoonsa Saaristonkadulle Lindbergin taloon.




No 21, 28.5.1874.
Ihan omanlaisensa on suutarimestarin lesken Ulrika Norrgrénin ilmoitus, jossa hän tiedottaa jatkavansa toimintaa ja ottavansa vastaan entiseen tapaan alan töitä luvaten hänkin laatua ja ripeyttä. Hänellä oli ehkä miehensä kisälli tai joku muu suutari palkollisena verstaassa?

perjantai 11. lokakuuta 2013

Nikon kortisto eli kaksi laatikollista käsityöläisiä


Hämeenlinnan maakunta-arkiston hyllyllä nököttää kaksi pahvilaatikkoa. Niiden sisältä löytyy käsinkirjoitettuja arkistokortteja, joihin on tallennettu Hämeenlinnan käsityöläiset. Kortiston on koonnut jossain vaiheessa Arvo Nikko.



Kortistoon tutustuminen tuli sukuharrastajalle ajankohtaiseksi, kun esi-isä pitäjänsuutari Joonas Juhonpoika oppipoikavuosinaan muutti Padasjoelta Hämeenlinnaan suutarimestari Westinin oppiin. Mitä Nikon kortisto kertoisi Westinistä?

Carl Fredrik Westin syntyi 1.3.1768 Hämeenlinnassa käsityöläisperheeseen. Hänen isänsä oli nahkuri Sven Westin (s. 1733) ja äitinsä Eva Berg (s. 1744). Westinien kortteja löytyy enemmänkin, sillä nahkuri-isän ja suutarimestari Carl Fredrik Westinin lisäksi myös veljet olivat käsistään käteviä: sekä vanhemmasta veljestä Israelista (s. 1765) että nuoremmasta Petter Johanista (s. 1772) tuli hatuntekijä.



lauantai 5. lokakuuta 2013

Pitäjänsuutari Padasjoelta, osa 1/2



Suvussa on ollut suutareita, kuten sukuharrastaja on aikaisemminkin maininnut. Yksi heistä oli pitäjänsuutarina Padasjoella. Tämän syksyn aikana harrastaja perehtyy hänen vaiheisiinsa, sillä harrastus innosti osallistumaan Pitäjänkäsityöläiset sukututkimuksessa -kurssille Vanajaveden opistossa Hämeenlinnassa.

Joonas Juhonpoika syntyi Padasjoen Auttoisilla Rekolan talossa vuonna 1787. Hänen isänsä Juho Rekonpoika (1749-1812) oli aikoinaan syntynyt samassa talossa ja löytänyt vaimokseen Leena Yrjöntyttären (1751-1818) Syrjäntaan Heikkilästä. Lapsia perheeseen siunaantui yhdeksän, ja Joonas syntyi järjestyksessä seitsemäntenä.


16-17 -vuotiaana vuonna 1804 Joonas muutti Padasjoen Jokioisiin Siltalaan, missä hänestä tuli siellä asuvan suutarin Taavetti Ågrenin oppipoika. Näin poika pääsi osaksi käsityöläisyhteisöä, sillä suutarin lisäksi Siltalasta löytyi räätäli, kutoja ja pyörämaakari, ja ainakin joillakin heistä oli oppipoikia. Suutari Ågrenillakin oli toinen oppipoika Joonaksen lisäksi.


Viisi vuotta kului suutarin opissa Ågrenilla. Sitten oli edessä muutto Hämeenlinnaan. Joonas haki kotiseurakunnan papilta muuttotodistuksen 1.4.1809, mutta Hämeenlinnan muuttaneisiin hänet merkittiin vasta 21.6. Ehkä matkaan lähtö viivästyi tai nuori suutarinoppilas ei vain tullut toimittaneeksi muuttokirjaa heti seurakunnan kansliaan uudessa kaupungissa, tiedä häntä.


Muuttajien luetteloon merkittiin hänet ja samalla hänen osoitteensa: "suutari Westinin luona". Sukuharrastaja palaa suutarimestari Westiniin tarkemmin seuraavalla kerralla.



Joonas Hämeenlinnan kaupunkiseurakuntaan muuttaneiden luettelossa 1804-1824.
(Kansallisarkiston Digitaaliarkisto)

Ylempi kuva: Suutari oppipoikineen. Emile Adanin maalauksesta otettu valokuva. (Yhdysvaltain kongressin kirjaston kokoelmat)

api

perjantai 27. syyskuuta 2013

Kuurojen viikolla

Tällä viikolla on vietetty kansainvälistä kuurojen viikkoa, ja sen aikana on tapahtunut monenmoista. Muun muassa suomalaiselle ja suomenruotsalaiselle viittomakielelle on kummallekin avattu kansalaissanakirja SignWiki

Viittomakielen aakkoset - Kansilehti
(Juan Pablo Bonet, 1620, Wikimedia)
Kovin toisenlaista kuurous oli kaiketi silloin, kun sukuharrastajan esisetä Otto Otonpoika syntyi Lammilla 1824. Oton isä oli palveluksessa milloin Lammin pappilassa, milloin muissa taloissa, ja viimein pappilan torpparina. Otto oli perheen esikoispoika, ja hänen syntymänsä merkittiin syntyneitten luetteloon, mutta lastenkirjoihin nimi ilmestyy ensimmäisen kerran vasta siinä vaiheessa, kun hän oli jo viisivuotias. Nimen jälkeen on tehty lisämerkintä "döf och stummd", kuuromykkä. Harrastaja ei tiedä tarkemmin, oliko poika jo syntyessään kuuro vai veikö jokin sairaus hänen kuulonsa pienenä.

Otto asui vanhempiensa kanssa aikuisikään asti. Kun hän oli 18-vuotias, hän pääsi ripille ja hänen tietonsa siirrettiin lastenkirjasta rippikirjan puolelle pappilan renkinä. Mahtoiko hän käydä lainkaan rippikoulua, vai päästettiinkö ripille pappilassa tuttuna henkilönä? Minkäänlaisia tavanomaisia merkintöjä lukutaidosta ei ole, Vähä-Katekismus on ruksattu osatuksi. Sukuharrastajalla on hatarat tiedot kuuroista 1800-luvun alkupuolella. Oliko heille omia kouluja? Missä vaiheessa viittomakieli tuli yleiseen tietoisuuteen? Kehittivätkö kuuron lähellä elävät luonnostaan viittomia kommunikaatiota varten?

Vaikka kouluja olisi ollutkin, Otto tuskin sellaiseen pääsi. Hän työskenteli Lammilla pappilan renkinä kuolemaansa asti. Hänen viimeiset vaiheensa olivat surulliset. Erään juhannuksen alla, 37-vuotiaana, hän hukkui. Ruumista ei ilmeisesti koskaan löydetty, sillä kirkonkirjoihin on kirjoitettu vain hänen kuolinpäivänsä, ei hautauspäivää. 

apä

maanantai 23. syyskuuta 2013

Vuoden löydöt ja arvoitukset

Maaliskuussa sukuharrastaja listaili blogiajan siihenastisia löytöjä eli yhden jokaista blogikuukautta kohden, yhteensä kuusi kappaletta. Toisena päivänä listalle pääsi kuusi työn alla olevaa arvoitusta.


Vuosikas mallia 1905.
Kuvaaja K.E. Ståhlberg. (SLS Arkiv - Flickr)

Nyt on blogin yksivuotispäivä, ja sen kunniaksi on aika kertoa uusista löydöistä ja samaan hengenvetoon pintaan nousseista arvoituksista. Josko niitä löytyisi tusina? Taidanpa vähän juksata ja laskea mukaan edellisen listauksen ratkaisemattomat arvoituksetkin!

1. Maaliskuisella listailulla oli oikein mukava ja löytöisä seuraus. Yksi arvoituksista liittyi sisällissodan tapahtumiin, ja Kaisa Kyläkoski Sukututkijan loppuvuosi -blogista antoi vinkkejä, joiden avulla löysin valtiorikosylioikeuden asiakirjoja yhden tutkittavani kuulusteluista ja oikeudenkäynnistä vuodelta 1918.

2.-6. Sen sijaan en ole sanottavasti edistynyt muiden keväällisten arvoitusten ratkaisussa. Ne säilyvät mielen työpöydällä. Ehkä jollain arkistokäynnillä löytyy ratkaisuja. Ehkä netistä löytyy oikea kirkonkirjojen sivu tai muu tietolähde.

7. Jälleen on sukuharrastuskartalle löytynyt uusi hämäläinen pitäjä, kun yksi esi-isä, Yrjö Juhonpoika, löytyi Rengosta

8. Samaisessa esi-isässä riittää vielä arvoituksia ja siis tutkittavaa yllin kyllin. Onko hän syntyisin Rengosta? Onko hän 1720-luvulla Nevilän kylän Mannilassa asuneen Juho Laurinpojan poika? Mistä talosta on hänen vaimonsa Anna Simontytär?

9. Uusia käsityöläisammatteja on löytynyt tuplasti. Rengosta löytynyt esi-isä oli seppä. Pälkäneeltä löytyi samoilta vuosikymmeniltä kirkonrakentaja.

10. Edelleen on arvoitus, mistä kirkonrakentaja oli oppinsa saanut ja Pälkäneelle tullut?

11. Porvoon kymnaasiin lähtenyt esisukulainen, talonpojan poika Joonas Cavén, oli ällistyttävä löytö.

12. Joonaksen lapsiin ja heidän jälkeläisiinsä liittyy monta arvoituksellista tarinaa, jotka odottavat löytäjäänsä ja kertojaansa. Niistä riittää kirjoitettavaa Oton ja Iidan sukua -blogin ihan kohta alkavalle toiselle vuodelle.

perjantai 20. syyskuuta 2013

Kirja: Kiertävät suutarit

Pappilaan tuli kiertäviä suutareita juhannuksen aikaan. Heille annettiin asuttavaksi takamökki, jossa he nukkuivat ja suutaroivat, mutta syömässä he kävivät pappilan pirtissä muun väen kanssa. Vasta lokakuun lopussa oli suutarin työt tehty, ja kiertävä suutari kasaili säkkiin lestinsä ja työkalunsa ja asetti neulomakoneen päällimmäiseksi. Oli aika jatkaa matkaa seuraavaan taloon.



Kiertävä suutari oli Esko, taitava ammattimies, joka kulki Savon puolessa talosta taloon korjaamassa väen jalkineita ja valmistamassa uusia. Hänellä oli mukanaan Kukkolan Anselmi, joka oli vasta vähän toisella kymmenennellä lähtiessään suutarin matkaan oppipojaksi. Heistä kertoo Toivo Lyytikäisen romaani Kiertävät suutarit (2006). Näin Lyytikäinen kuvaa suutarin työtä 1800-1900 -lukujen taitteessa:

"Porstuaan oli läjätty röykkiö korjattavia kenkärajoja.  
Esko silmäili kaikkea hyväksyvästi. Komerosta löytyi parkittuja nahkoja erilaisiin kenkiin. Uusia saappaitakin pitäisi valmistaa ennen syksyä. ...
Aamulla ... Esko kolisteli lestit ja työkalut lattialle. Ensimmäiseksi korjattiin papin ja ruustinnan saappaat, sen jälkeen miesten saappaat, joihin upposi suurempia nahkoja. Pienemmät nahanpalaset riittivät piikojen kenkiin.
Anselmi irrotteli vanhoja pohjia, tikkasi koneella paikkoja varsiin, ja lopulta tervasi ja voiteli kunnostetut kengät.
Heinäkuussa talonväki teki päivät heinätöitä, mutta suutarit korjailivat kenkiä ja aloittivat uusien valmistuksen. Rovasti sai mustat herrojen saappaat, niiden varret rypytettiin kuin hanurin palkeet."

Vuoden mittaan kiertävä suutari oppipoikineen ehti työskennellä muutamassa isossa talossa, rusthollissa tai kestikievarissa. Koko väen vanhat jalkineet korjattiin ja uusia valmistettiin. Yleensä vuosipalkollisten palkkaan kuului vaatekerta talon puolesta ja ainakin joinain vuosina uusi saapaspari. Asuinpaikaksi suutareille annettiin milloin oma huone tai pikkumökki, milloin taas vain nukkumapaikka tuvassa renkien seurassa.

Kirjassa köyhän suutarin pojan Anselmi Kukkolan tarina alkaa, kun hän lähtee 8-vuotiaana veljensä kanssa kerjäämään perheelle leipää. He osuvat hyväruokaiseen kestikievariin, jonne Anselmi pääsee apupojaksi, kunnes tie aukeaa suutarin oppiin Eskon matkassa. Vuosien myötä Anselmista kehittyy oppimestarinsa veroinen käsityöläinen. Myöhemmin hän lähtee rataa rakentamassa olevan veljensä perässä pohjoiseen Rovaniemelle, minne perustaa perheen ja oman suutarinverstaan.

Kirjassa oli ansiokasta käsityöläisen arjen ja työtapojen kuvaus yli sata vuotta sitten. Sukuharrastaja luulee, että samalla lailla suvunkin suutarit ovat joskus kiertäneet ja korjanneet taloissa kenkärajoja.
"Aamulla kannettiin pieneen työtupaan kymmeniä pareja saappaita ja naisten matalia kesäkenkiä. Suutaroiminen alkoi käydä vanhasta tottumuksesta. Anselmi ratkoi vanhoja pohjia ja korkoja. Esko suutaroi uusia paikoilleen. Anselmin työt olivat nopeutuneet ja röykkiö loppui viikossa. Hänkin alkoi asetella pohjia rajoihin. Naisten lipposet olivat helpompia käsitellä, kun sitävastoin miesten saappaisiin naulattiin tai neulottiin paksua solanahkaa, jota Esko leikkeli ja käsitteli kymmenien vuosien kokemuksella.
Talvi oli kulunut kevääseen ja ronttosläjä oli hävinnyt lankkuiselta lattialta. Esko oli suutaroinut isännälle ja emännälle komeat saappaat. Anselmi oli päässyt neulomaan saappaisiin varret. Käsinpyöritettävä kone oli ollut raskas, mutta hampaita kiristellen hän oli tehnyt työn."

Toivo Lyytikäinen: Kiertävät suutarit, 2006
Kustantaja: Kesuura, 167 s.
Kansi: Pentti Kolehmainen: Suutari työssään 2005 (kuva yllä)
Kannen graafinen toteutus: Eija Tuomela 

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Rautapyöriä ja häkäpönttöjä

Enpä olisi ihan ensimmäiseksi ajatellut, että traktorien ja moottorien katseleminen ruokkisi sukuharrastusta, mutta tänään kävi juuri niin. Vierailin nimittäin Riihimäellä Rauta ja petrooli -näyttelyssä, ja kun olin matkassa kahden tätini kanssa, kuulin muisteluksia siitä, kuinka heidän maalaiskotinsa naapurustoon oli ostettu kulmakunnan ensimmäinen traktori ja millainen se oli. 



Tämän viikonlopun näyttelyssä esillä oli museoikäisiä autoja, traktoreita ja muita koneita.

Olen teknisesti tietämätön ja taitamaton, ja minulle olikin ihan uutta, että ennen vanhaan traktoreissa oli rautapyörät. Suomalainen Kullervo (kuva yllä, tekniset tiedot alla) on lähes satavuotias ja kerran jo kuopattu maahan, kunnes se sai uuden elämän näyttelykapineena. Sen on aikoinaan valmistanut Turun rautateollisuus.




Saman valmistajan höyrykone on myös nimeltään Kullervo ja vuodelta 1911 (kuva yllä). Kone oli ahkerassa käytössä viikonlopun aikana. Se pyöritti myllyä, joka jauhoi ruista jauhoiksi ja ohraa suurimoiksi. Niitä oli saatavana myllyn vieressä myyntipöydällä valmiiksi pussitettuina. Mylläri lisäsi pökköä pesään, ja mylly jauhoi. Mylly ja luomuviljat oli tuotu Jokioisilta Kanta-Hämeestä. 

Hiljattain luin sota-ajasta kertovaa romaania, ja useammin kuin kerran henkilöt matkustivat häkäpönttöautoilla. Nyt näin ensimmäistä kertaa häkäpöntön ihan oikeasti, tällä kertaa kuorma-auton lavalla ja vieressään halkosäkki täynnä polttoainetta (kuva alla).

lauantai 31. elokuuta 2013

Sepän jäljillä Rengossa

Aika- ja jäljitysmatka 300 vuoden taakse vie sukuharrastajan etsimään suvun seppiä. Edessä on ennestään tuntematonta maastoa, näin harrastuksen kannalta, sillä toistaiseksi tonkimattoman sukuhaaran jäljitys alkaa Rengosta. Alkutuntumat ovat hiukan huterat, mutta se on kai ihan odotettavissa, kun aikaa on sentään kulunut lähes kolme vuosisataa. 


Jean-Francois Millet: Seppä ja hänen morsiamensa.
(Hiilipiirros. 1848. Wikipaintings.)
Mitä luulen tietäväni ja Hiskistä lukeneeni:

- Yrjö Juhonpoika ja Anna Simontytär solmivat avioliiton Rengon pitäjän Nevilässä vuonna 1736.

Mitä tiedän luulevani ja arvelevani:

- Yrjön ja Annan syntyperästä ei ole varmuutta, mutta voisiko Yrjö olla Nevilän Mannilassa 1707-1730 asuneen Juho Laurinpojan ja hänen vaimonsa Leenan (Elin) poika? Ja Anna olla Nevilän Pukkilan isännän Simo Yrjönpojan ja hänen vaimonsa Annan tytär? Seurakunnan kastetiedot alkavat vasta 1719, joten he ovat ehtineet syntyä ennen sitä, mutta rippikirjoista voisi näin ounastella.

Mitä tiedän alkuperäislähteistä eli Rengon syntyneitten ja kastettujen luetteloista sekä rippikirjoista:

- Perheeseen syntyi neljä lasta Oinaalan Haukkalassa, Anna 1737, Liisa (Elisabet) 1739, Yrjö (Georgius) 1742 ja Juho 1744, eli ilmeisesti pariskunta asusti Oinaalassa aika monta vuotta avioliittonsa alussa.

- 1744 tai 1745 perhe muuttaa Nevilän Pukkilaan ja kasvaa siellä pikkuväellä, kun syntyy Heikki 1747, Matti 1749, Maria 1752, Antti 1756 ja Vappu 1758. Heikin ja Vapun kastetiedoissa isän ammatiksi mainitaan seppä, Antin kastetiedossa hän on pitäjänseppä.

Mitä jää avoimeksi ja mietintään:

- Yrjön ja Annan avioliiton tiedot pitäisi käydä arkistossa varmentamassa.

- Löytyisikö henkikirjoja, joista Yrjön ja Annan syntyperä varmistuisi?

- Löytyisikö jostain tietoa Rengon 1700-luvun käsityöläisistä yleensä ja sepistä erityisesti?

Seppämme perhe muuttaa myöhemmin Lopelle, mutta siihen sukuharrastaja palaa toisessa kirjoituksessa.

mmä

perjantai 23. elokuuta 2013

Kahvinkieltolaki

Kaikkea sitä dekkareista oppiikin, ainakin jos kirjan tapahtumat on sijoitettu 1790-luvun Turkuun! Sukuharrastajan viihdykkeenä oli muutamana kesäisenä päivänä Jyrki Heinon kirjoittama Kellari eli kertomus poikkeuksellisista ja järkyttävistä tapahtumista, jotka aikoinaan herättivät suurta huomiota Ruotsin kuningaskunnan Turun kaupungissa (2012, Schildts & Söderströms).

Dekkarissa joku tietenkin menettää henkensä ja tekijää etsitään innokkaasti. Tässä mainitussa kirjassa etsimisen näyttämönä oli Turun kaupunki Ruotsin valtakunnassa. Sen rakennukset, kadut, torit, puistot ja Aurajoki. Sen äänet, maut ja hajut. Rikoksen mahdollisia motiiveja oli useampia, yksi niistä kahvin salakuljetus.




Kirjan lopussa on kootusti listattu 1700-luvun loppupuolen historiallisia tapahtumia meillä ja muualla. "Meillä" eli silloisessa Ruotsissa oli kahvinkieltolaki voimassa kirjan tapahtumien aikaan 1794-1796. Lisäksi kahvi oli kielletty juoma 1756-61, 1767-70, ja 1799-1802.

Kahvia piti kuitenkin saada. Murhamysteeriä kirjassa ratkoivat kaupunginviskaali Appengren ja luutnantti Wennehielm ja etsiesään menehtyneen kapteenin tavaroita, he löysivät pienen pikikankaaseen käärityn paketin. Heinon sanoin:
Hän kaivoi esiin taskuveitsensä ja leikkasi paketin ympärille kierretyt narut, jolloin vuoteelle kieri kahvinpapuja. Löytö sai leskirouvan kalpenemaan. 
"Tuliaisia Saksanmaalta", Appengren huudahti. "Salakuljetus on saatu vähenemään niin paljon, että tämäkin määrä alkaa olla jo melko arvokas." 
Kahvinjuontikiellon perusteena oli hallituksen pelko tuonnin ja viennin joutumisesta epätasapainoon, jos kallista kahvia ostettiin ulkomailta. Kansa ei kuitenkaan pitänyt paahdetusta sikurinjuuresta, rukiinjyvistä, tammenterhoista tai muista kahvin kotimaisista korvikkeista, vaan rikkoi lakia aina, kun siihen tarjoutui tilaisuus. (s. 59)
Wennehielm järjesti päivälliskutsut ystävilleen ja kysyi taloudenhoitajaltaan ennen iltaa:
"... Ja onko mamselli käynyt hakemassa Johan-serkun [kauppiaan] luota sen salaisen paketin." (s. 68)
Kaikkien syötyä itsensä kylläisiksi mamselli tuli ruokasaliin kysymään illan isännältä, josko seuraavaksi olisi salaisuuden aika. 
Wennehielm nyökkäsi, joten mamselli kiirehti sulkemaan ikkunat ja lukitsemaan ulko-oven. Pian ruokasaliin tunkeutui kahvin tuoksu. Jokainen ymmärsi, että varovaisuus oli välttämätöntä. Vaikka koko kaupungissa vain harvat kunnioittivat juontikieltoa, niin kateellisia ilmiantajia riitti. Aikaisempina vuosina oli jopa värvätty kahvivakoojia, jotka kiertelivat kaduilla etsien lain rikkojia. (s. 75)
Kesämarkkinat olivat lähellä ja silloin Turkuun odotettiin "puolet varsinaista Suomea" ja lisäksi satakuntalaisia, hämäläisiä ja uusmaalaisia. Jopa Savosta asti tulisi markkinavieraita. Kaikkien emännät odottivat tuliaisina kahvia.

Näin siis fiktiossa. Sukuharrastaja jäi miettimään, kulkeutuiko kahvi omienkin esi-isien taloihin ja torppiin Hämeen sydänmaille tuohon maailman aikaan. Sillä Turun markkinoilla he kyllä kävivät. Yhdestä surullisesti päättyneestä markkinamatkasta kirjoitettiin valtakunnan lehdissäkin, kuten blogissa on kerrottu täällä ja vielä täälläkin

Kuvassa kahvilaatuja Indonesiasta. Kuvaaja Bennylin (Flickr).

maanantai 19. elokuuta 2013

Eräs hakkapeliitta Padasjoelta

Käynti Hakkapeliittamarkkinoilla Tammelassa viritti sukuharrastajan ajatukset hakkapeliittoihin yleisemminkin. Keitä oikein olivat hakkapeliitat?

Wikipedian mukaan hakkapeliitat olivat suomalaisia ratsumiehiä, jotka taistelivat 30-vuotisessa sodassa Ruotsin kuninkaan joukoissa. 30-vuotista sotaa käytiin 1618-1648 etupäässä Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan aluueella. Sota alkoi Saksan sisäisenä uskonsotana katolisten ja protestanttien välillä, mutta laajeni yleiseurooppalaiseksi sodaksi, jossa vallanhaluiset hallitsijat näkivät tilaisuutensa vahvistaa omaa valtaansa ja laajentaa oman maansa alueita. Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf liittyi sotaan 1630. Sitä ennen hakkapeliittoja käytettiin Puolan sodassa, jota käytiin 1600-1629.


Hakkapeliittatapahtuma Tammelassa 2006
Kuva: Heidi Cavén (Wikimedia)

Kalevi Vuorelan kirjoittama Virmailan suku, I osa[*], kertoo suvun kantaisästä Heikki Pietarinpojasta, joka oli hakkapeliitta. Heikki Pietarinpoika syntyi n. 1586 Padasjoella ja hänestä tuli Virmailan ratsutilan omistaja 1613. Isänsä tapaan poika oli sotilas, joka itse taisteli kuninkaan joukoissa sen sijaan, että olisi palkannut ja varustanut ratsumieheksi jonkun muun miehen. Sukukirjan mukaan Virmailan isäntä ehti sotia
Venäjällä: "Samana vuonna [1613] hänet tavataan ratsumiehenä Henrik Maununpoika Spåran lipullisessa... --- Lippukuntansa mukana Heikki Pietarinpoika nähtävästi osallistui Venäjän sotaretkeen, joka 1614 johti Novgorodin rajoille ja seuraavana vuonna Pihkovan piiritykseen. Vuonna 1617 se päättyi Stolbovan rauhaan, jossa Ruotsi sai Venäjältä Käkisalmen läänin ja Inkerinmaan."
Baltiassa: "Vuonna 1621 seurasi Puolan sota, jonka aikana mm. Riika valloitettiin piirityksen jälkeen. Tähän sotaan Hämeen ratsumiehet kuljetettiin etupäässä laivoilla Suomenlahden ylitse. Eräät joukot joutuivat kiertämään Viipurin ja Nevan kautta Tallinnaan. Vuonna 1628 Heikki Pietarinpoika oli mukana Fabian Wrangelin joukoissa... --- Tämä joukko oli 1628 sijoitettu Baltiaan. Kun Altmarkin välirauha solmittiin 1629, suomalainen ratsuväki palasi kotimaahan."
Saksassa: "Jo 1630 alkoi kuitenkin Saksan sotaretki, johon Heikki Pietarinpoika osallistui Henrik Sigfridinpoika Silfverbögelin ratsujoukon mukana. --- Heikki Pietarinpoika itse yleni - viimeistään 1635 - korpraaliksi ja siten n. 50 miehen esimieheksi. --- ... osallistui Breitenfeldin taisteluun 1631, ratsasti sitten Reininmaalle ja sieltä Baijeriin, missä keväällä 1632 käytiin Lech-virran taistelu. --- ... lähellä Nürnbergiä, sitten kohtalokas Lützenin taistelu 6.11.1632, jossa Kustaa II Aadolf sai surmansa. --- ... Oldendorfin taistelu kesällä 1633, sitten taisteltiin espanjalaisia vastaan Hollannissa. Vielä 1634 sotajoukko taisteli Saksanmaalla..."
Kunnes vihdoin palasi kotiin Padasjoelle. "1635 myös Heikki Pietarinpoika pääsi palaamaan kotiin. Tämä merkitsi hänelle yli 20 vuoden ratsupalveluksen päättymistä."
Virmailan kirjan mukaan Heikki Pietarinpojan arvioidaan avioituneen samoihin aikoihin, kun hänestä tuli Virmailan isäntä ja hän lähti Venäjälle ratsumiehenä eli n. 1613. Puoliso oli Brita Hannuntytär (s. 1590). Heille syntyi ainakin viisi lasta, joista vanhin poika jatkoi ratsupalvelusta 30-vuotisess sodassa isänsä jälkeen ja toiseksi vanhimmasta tuli Virmailan isäntä isän vetäytyessä eläkkeelle. Heikki Pietarinpoika kuoli vuoden 1665 lopussa tai seuraavan vuoden alussa.

[*] Kalevi Vuorela (2001). Virmailan suku, I osa. (Toinen, lisätty painos). Wirmailan rusthollin sukuyhdistys r.y. Padasjoki.

amä/api