Kahvinkieltolaki

Kaikkea sitä dekkareista oppiikin, ainakin jos kirjan tapahtumat on sijoitettu 1790-luvun Turkuun! Sukuharrastajan viihdykkeenä oli muutamana kesäisenä päivänä Jyrki Heinon kirjoittama Kellari eli kertomus poikkeuksellisista ja järkyttävistä tapahtumista, jotka aikoinaan herättivät suurta huomiota Ruotsin kuningaskunnan Turun kaupungissa (2012, Schildts & Söderströms).

Dekkarissa joku tietenkin menettää henkensä ja tekijää etsitään innokkaasti. Tässä mainitussa kirjassa etsimisen näyttämönä oli Turun kaupunki Ruotsin valtakunnassa. Sen rakennukset, kadut, torit, puistot ja Aurajoki. Sen äänet, maut ja hajut. Rikoksen mahdollisia motiiveja oli useampia, yksi niistä kahvin salakuljetus.

Kirjan lopussa on kootusti listattu 1700-luvun loppupuolen historiallisia tapahtumia meillä ja muualla. "Meillä" eli silloisessa Ruotsissa oli kahvinkieltolaki voimassa kirjan tapahtumien aikaan 1794-1796. Lisäksi kahvi oli kielletty juoma 1756-61, 1767-70, ja 1799-1802.

Kahvia piti kuitenkin saada. Murhamysteeriä kirjassa ratkoivat kaupunginviskaali Appengren ja luutnantti Wennehielm ja etsiesään menehtyneen kapteenin tavaroita, he löysivät pienen pikikankaaseen käärityn paketin. Heinon sanoin:

Hän kaivoi esiin taskuveitsensä ja leikkasi paketin ympärille kierretyt narut, jolloin vuoteelle kieri kahvinpapuja. Löytö sai leskirouvan kalpenemaan. 

"Tuliaisia Saksanmaalta", Appengren huudahti. "Salakuljetus on saatu vähenemään niin paljon, että tämäkin määrä alkaa olla jo melko arvokas." 

Kahvinjuontikiellon perusteena oli hallituksen pelko tuonnin ja viennin joutumisesta epätasapainoon, jos kallista kahvia ostettiin ulkomailta. Kansa ei kuitenkaan pitänyt paahdetusta sikurinjuuresta, rukiinjyvistä, tammenterhoista tai muista kahvin kotimaisista korvikkeista, vaan rikkoi lakia aina, kun siihen tarjoutui tilaisuus. (s. 59)

Wennehielm järjesti päivälliskutsut ystävilleen ja kysyi taloudenhoitajaltaan ennen iltaa:

"... Ja onko mamselli käynyt hakemassa Johan-serkun [kauppiaan] luota sen salaisen paketin." (s. 68)

Kaikkien syötyä itsensä kylläisiksi mamselli tuli ruokasaliin kysymään illan isännältä, josko seuraavaksi olisi salaisuuden aika. 

Wennehielm nyökkäsi, joten mamselli kiirehti sulkemaan ikkunat ja lukitsemaan ulko-oven. Pian ruokasaliin tunkeutui kahvin tuoksu. Jokainen ymmärsi, että varovaisuus oli välttämätöntä. Vaikka koko kaupungissa vain harvat kunnioittivat juontikieltoa, niin kateellisia ilmiantajia riitti. Aikaisempina vuosina oli jopa värvätty kahvivakoojia, jotka kiertelivat kaduilla etsien lain rikkojia. (s. 75)

Kesämarkkinat olivat lähellä ja silloin Turkuun odotettiin "puolet varsinaista Suomea" ja lisäksi satakuntalaisia, hämäläisiä ja uusmaalaisia. Jopa Savosta asti tulisi markkinavieraita. Kaikkien emännät odottivat tuliaisina kahvia.

Näin siis fiktiossa. Sukuharrastaja jäi miettimään, kulkeutuiko kahvi omienkin esi-isien taloihin ja torppiin Hämeen sydänmaille tuohon maailman aikaan. Sillä Turun markkinoilla he kyllä kävivät. Yhdestä surullisesti päättyneestä markkinamatkasta kirjoitettiin valtakunnan lehdissäkin, kuten blogissa on kerrottu täällä ja vielä täälläkin. 

Kuvassa kahvilaatuja Indonesiasta. Kuvaaja Bennylin (Flickr).