Koukuttava harrastus

Sukuharrastus koukuttaa, monestakin syystä. Siinä on samaa jännitystä kuin hyvissä salapoliisiromaaneissa, hidasta ja kärsivällistä ratkaisun etsintää ja vaihtoehtojen punnitsemista. Kun kirkonkirjojen syntyneitten luettelosta löytyy lapsen vanhempien nimet ja asuinpaikka syntymän hetkellä, paljastuu polku kahteen sukuun, jonne lähteä seikkailemaan. Mistä ovat vanhemmat tulleet asuintaloonsa, missä ovat heidän vanhempansa, onko heillä sisaruksia, löytyykö rippikirjoista tietoja rikkeistä tai peräti rikoksista. Puhumattakaan aviottomista lapsista, joiden isien syntyperää voi sitäkin lähteä penkomaan paljon hankalammin saatavilla olevien tietojen perässä. Näistä etsinnöistä Anneli kirjoitti blogissaan viime vuoden puolella.

Etsimisen koukutuksen lisäksi on sitten se löytämisen koukutus. Kun harrastaja löytää etsimänsä sieltä, mistä pitikin, tai jostain aivan muualta pitkällisen metsästyksen jälkeen. Tai erityisesti kun löytää jotain, mitä ei edes etsinyt, mutta joka liittää uusia ihmisiä omaan sukupuuhun.

Tällainen odottamaton linkki tuli eteeni sen jälkeen, kun olin kirjoittanut suutari Lindqvististä. Kustaa-suutari vangitsi mielenkiintoni, koska yksi esi-isistä oli ollut hänen luonaan kohtuullisen monta vuotta suutarin oppipoikana. Kun sitten silmäilin Kustaan oman perheen tietoja, huomasin, että  hänen poikansa meni naimisiin yhden esitätini kanssa. Esi-isä ja Kustaan miniä eivät kuuluneet samaan sukuun. Tietääkseni.

Kustaa Lindqvist nai suutarin tyttären, leskeksi jääneen Eeva Liisa Hermannintyttären. He asuivat Padasjoen Vesijaon kylässä käsityöläisperheenä, kunnes Kustaasta tuli torppari Vesijaon Iittasen talon Haulimäen torppaan. Kustaalla ja Eeva Liisalla oli yksi yhteinen lapsi, vuonna 1858 syntynyt Juho Kustaa. 

Juho Kustaa Lindqvist solmi avioliiton Maria Kustaava Heikintyttären (s. 1864) kanssa, joka oli Auttoisten Kortesaarikon torpasta kotoisin. Juho Kustaasta tuli Haulimäen torppari isänsä kuoleman jälkeen. Perheeseen syntyi vuosina 1886-1899 seitsemän lasta, joista yksi kuoli pienenä; sen pidemmälle en ole perheen vaiheita tutkinut. 

Eeva Liisan ensimmäisestä avioliitosta syntyneestä Hermanni-pojasta (s. 1854) tuli suutari. Hän otti käyttöönsä äitinsä isän, suutari Hermanni Skarpin, sukunimen.

Suutari. 1500-luku. J. Ammanin puupiirros.
(Project Gutenberg)

Palvelukseen otetaan yksi siivo suutarin kisälli

Vielä 1800-luvulla kaupungeissa käsityöläisiksi tai vaikkapa rengistä työmiehiksi haluavat tekivät anomuskirjeen maistraatille, joka tutki työtodistukset ja suositukset tarkkaan ennen päätöksen antamista. 

Suutariksi mielivän oli syytä hakeutua jollekin mestarille oppipojaksi, josta asemasta edettiin kisälliksi. Mestarin tutkinnon suorittanut saattoi hakea lupaa harjoittaa ammattia. Maistraatti tutki tarkkaan myös suutarien tarpeen kyseiseen aikaan kyseisessä kaupungissa, ennen kuin  lupa myönnettiin.


Sanomalehti  Hämäläisessä oli 17.4.1880 pari pientä ilmoitusta. Suutari Wilkman Weseloffin talossa Hämeenlinnassa teki tiettäväksi, että hän oli  saanut luvan jatkaa suutarin liikettä, joten  hän ilmoitti kunnioitettavalle yleisölle, että otti vastaan suutarin ammattiin kuuluvaa työtä.

Samassa lehdessä suutari Wilkman myös etsi palvelukseensa siivoa suutarin kisälliä.

Suutari Lindqvist

Kun Heikki Juhonpoika lähti kotoaan Padasjoen Kasiniemestä suutarin oppiin, hän meni Vesijaolle pitäjänsuutari Kustaa Lindqvistin taloon oppipojaksi viideksi vuodeksi. Näin tietää kertoa Padasjoen seurakunnan rippikirja 1856-1865.

Mutta mistä oli Kustaa-suutari oppinsa saanut?

Kustaa Maijanpoika (s. 1823) tuli 18-vuotiaana Padasjoelle Kuhmoisista, jossa hän oli ollut useassa talossa renkinä. Muuttoja oli ollut sen verran tiuhaan, että rippikirjaankin merkittiin hänen kiertelevän talosta toiseen! Kustaan alkuperästä en tiedä sen tarkemmin, sillä hänelle merkittynä syntymäpäivänä ei ole syntynyt Kustaa-nimistä poikaa Padasjoella tai lähipitäjissä.

Kustaa päätyi siis Padasjoelle. Hän tuli Jokioisten kylään suutari Eerikki  Johan Ekholmin oppipojaksi ja viipyi kaksi vuotta. Sitten hän siirtyi oppiin Auttoisten kylään suutari Henrikki Grönlundille ja viipyi vuoden. Seuraavaksi vuorossa olivat oppivuodet Vesijaon suutarilla Henrikki Sahlsténilla, jälleen kaksi vuotta, minkä jälkeen suutarista itsestään tuli sotilas ja Kustaasta pitäjänsuutari kylään hänen tilalleen. Samalla Kustaa ottaa käsityöläisnimekseen Lindqvist. Kylässä asui samaan aikaan seppä Lindqvist, joten ehkä Kustaa jostain syystä halusi saman nimen itselleenkin.

Kun Kustaan käsityöläisammatti oli näin vakiintunut, sopi ottaa vaimo. Hän solmi 35-vuotiaana avioliiton Eeva Liisa Hermannintyttären (s. 1823) kanssa. Eeva Liisa oli Vesijaon Palsan Koskelan torppaa asuvan suutari Hermanni Skarpin tytär ja oli jäänyt leskeksi. Vaimon myötä Kustaa-suutari sai kaksi lasta  tämän ensimmäisestä aviosta, ja yhteisiä lapsia siunaantui yksi poika. Taloudessa oli lisäksi oppipoikia, jotka varmaan toimittelivat rengin tehtäviä ja opettelivat suutarin ammattia siinä samalla. 1860-luvulla yksi heistä oli siis esi-isäni Heikki Juhonpoika Ahllund.

Kuvassa on suutari F. A. Sandell lahden takaa Tukholmasta. Kuvan on ottanut Einar Erici 1930-luvulla ja se kuuluu Ruotsin Riksantikvarieämbetetin kokoelmiin. (Via Flickr.)

Laskiaisen viettoa 1880

"Siitä aion kirjoittaa mitenkä se [laskiainen] täällä Etelä-Hämeessä wietetään. Laskiainen kuuluu erittäinkin lapsille, ja niille se onkin oikein juhlapäiwä. Talwen kuluessa he walmistawat hywin sileän ja liukkaan mäen ja kelkkansa wahwoiksi warustawat. Nyt kun toki toiwottu päiwä tulewi, niin aamulla jo aikaseen ”kukon laulun aikana” mäkejä laskemaan, jota pitkitetään koko päiwän, pitkiä ja hienoja liinoja toiwottaessa emännille.  

Työwäki on tawallisesti työssä puoleen päiwään asti, waan sitten ”kylwötään” ja walmistautaan juhlawaatteisin."

Hämeen Sanomat kirjoitti näin laskiaisen vietosta helmikuun 27. päivänä 1880. Lehti oli silloin ilmestynyt reilun vuoden verran. -- Kuva sen sijaan on W. Larsenin taiteilema joulukortti vuoden 1890 paikkeilta, Norjan Nasjonalbiblioteketin kokoelmista (Wiki Commons), mutta sopinee laskiaisenakin.

Edelleen lehden nimimerkki "R.T." kertoo, etteivät isännätkään unohda juhlapäivää, vaan maistelevat juomia toivottaen hyvää ohravuotta.  Emännät taas keittävät papupuuroa tai herneherkkua ja paistavat sianpään.

Lopuksi kirjoittaja R.T. toivottaa onnellista uutta vuotta kaikille lehden lukijoille ja hyvää liinavuotta Hämeen akoille.

Historiallinen sanomalehtikirjasto

En tiedä, oliko R.T. toimittaja vai avustaja vai yleisönosastoon kirjoittava lukija. R.T. vastasi kirjoituksellaan Wilholle Tampereelle. Ennen Etelä-Hämeen laskiaistapojen kuvausta hän kohteliaana henkilönä kyselee laskiaisen vietosta kaupungissa ja arvelee, että siellä ajellaan ahkerampaan isvosikoilla ja tehdään huvimatkoja.

Herniäisen kartano

Vanajaveden kartta 1899 (Kansallisarkisto)
Hurttalan kylä on oikean alaneljänneksen keskipaikkeilla
järven länsirannalla.
(Linkistä pääsee isompaan karttaan.)

Herniäisen kartano sijaitsi Hurttalan kylässä Hattulassa, Vanajaveden rannalla. Kylä on vanha, sillä siellä on ollut asutusta jo rautakaudella 1000-1500 vuotta sitten. 

Ensimmäinen maininta Herniäisestä on vuodelta 1385, jolloin isäntä Petteri Hurttala eli Herniäinen oli lautamiehenä kuninkaan käräjillä. Herniäinen oli talonpoikaistalo aina 1680-luvulle asti, jolloin siitä ja seitsemästä muusta talonpoikaistalosta muodostettiin säteriratsutila. Se lahjoitettiin ratsumestari Kubickille rälssiksi eli maaverosta vapaaksi tilaksi, jonka tuli varustaa ratsusotilas kuninkaan joukkoihin vastineeksi verovapaudestaan. 

Ratsumestari Kubickin jälkeen hänen sukulaisensa omistivat tilaa  ja myöhemmin muut ratsumestarit. Ilmeisesti säteriä hoitivat lampuodit. Vaan kuka omisti Herniäisen, jonka nimi ruotsiksi oli Herrnäs, siihen aikaan, kun esisetä Heikki Juhonpoika oli siellä lampuotina 1824-1827? 

Henkikirjojen mukaan Herniäisen omistaja oli sotakomissaari Gustaf Magnus Florin, joka asui perheineen Hämeenlinnassa ja omisti myös ainakin yhden muun kartanon Hattulassa, Ahlbackan. Säterissä asui Florinin tytär Maria ja vävy kapteeni Henrik Jacob Helsingius perheineen, mutta tilanhoito oli uskottu vuokraviljelijöille, lampuodeille. Näyttää siltä, että kullakin niistä alkuperäisistä talonpoikaistiloista oli oma lampuotinsa, joten säterillä oli kahdeksan lampuotia. Heikki Juhonpoika oli Kartanon eli Herniäisen lampuoti. Tila oli suuri, joten ei ole ihme, että Antti-veli tuli mukaan tilalle työhön yhdessä Heikin kanssa. 

Heikki Juhonpoikaa edeltävä lampuoti oli Matti Matinpoika, joka värväytyi Sääksmäen komppaniaan sotilaaksi. Olikohan se kapteeni Helsingiuksen komppania? Lampuodin paikka tuli joka tapauksessa tarjolle, ja Heikki tuli Tyrvännöstä Hattulaan. Heikki viipyi veljensä kanssa vain kolme vuotta. Mahtoiko vuokra olla liian kova maantuottoon nähden vai mikä oli syynä, että Heikki muutti Sääksmäelle niin pian?

Vain kolme vuotta Heikin lähdön jälkeen 1830 Herniäisten säteritila jaettiin kahteen osaan, Herniäiseen ja Kalliolaan. Tuolloin rakennettu Kalliolan puinen päärakennus on vieläkin olemassa.

Lähteet:

• Hämeen liiton selvitys Hattulan  arvokkaista rakennusperintökohteista
• Wiki-Häme
• Uudenmaan ja Hämeen läänin Sääksmäen ylisen kihlakunnan henkikirjat v. 1825
• Suomen asutuksen yleisluettelo 1808
• Hattulan seurakunnan rippikirja 1819-1825

Kirja: Kylä järven kainalossa

Joulun alla sukuharrastaja sattui kirjakauppaan päivänä, jolloin esikoiskirjailija Kaarina Sakala oli paikalla. Tyrväntö oli harrastuksen etualalla juuri niihin aikoihin, joten eipä ihme, että Sakalan romaani Kylä järven kainalossa sujahti ostoskassiin.

Romaanin takakannen mukaan "tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun hämäläiskylään". Sen tarkemmin paikkaa ei kerrota, mutta kun kirjailija on kotoisin Tyrvännöstä (vaikka asuukin nykyään Lopella) ja kun kylä on järven rannalla sekä polkupyörämatkan päässä puutarhakoululta, niin Tyrväntö sen täytyy olla, ajattelee sukuharrastaja.

Kylässä kaikki tuntevat toisensa ja kaikkien asiat tiedetään ja niistä puhutaan. Yhdessä tehdään monenmoista. Tapahtumien keskipisteessä on työväentalo ja sen talonmiestöissä leskiäitiään auttava päähenkilö, 15-vuotias Kerttu. Kylän elämää ja ihmisiä kuvataan Kertun näkökulmasta. On tansseja ja iltamia näytelmineen, ihastumisia, saattomatkoja ja rakastumisia, ja tavallista arkielämää. Kirja ei varsinaisesti koukuttanut, ehkä siksi, ettei siinä ollut tarinaa, mutta huomasin kyllä miettiväni, mitä Kertulle mahtaa tapahtua sen jälkeen, kun hän muuttaa kirjan lopussa kaupunkiin (Hämeenlinnaan?) siskon perheeseen lapsenhoitajaksi

Kirja luo 50-luvun ajankuvaa. Johonkin taloon ostetaan pölynimuri, ja naapuri ihmettelee, mikä se sellainen on. Kansalaissota on vielä mielissä, ja naapuria kiusataan leikillään lahtarilehden tilaamisesta, kun kotiin tulee Hämeen Sanomat.

Sakalan kirja kuvaa aikaa ja paikkaa, jotka ovat tuntemattomia ja samalla kuitenkin jollain tapaa melkein tuttuja. Vuoropuheluja oli hauska lukea ja huomasin yrittäväni kuulla niitä pääni sisällä ja tunnustella, josko (Tyrvännön?) murre kuulostaisi yhtään tutulta. Monia kirjan sanontoja viljeltiin omassakin lapsuuden kodissani, mutta en osaa sanoa, ovatko ne hämäläisiä vai yleissuomalaisia tokaisuja. Tässä näyte murteesta:

- Lähre ny jo sinne kauppaan, ennenkun se menee kiinni.  Vastentahtoisesti Kerttu laittoi kirjan kädestään. - Mitä mä sitte siältä tuan? - Sua tarttis ensin vetää tiskitrasulla ympäri korvia, ja ruveta sitte vasta puhuun, tiuskaisi Emmy. - Olen tässä luetellu jo koko listan. Postikin on viälä hakematta. Teija lähti kavereittensa kanssa, eikä o viälä tullu takasin. Tua paketti Paulaa ja Majesteettiä ja kilo sokeria. Kysy sitte, onko se markariini tuaretta? Se färskiintyy niin äkkiä, tulee semmonen eltaantunu maku, kun ei sillä ne viileet tilat o kunnolliset. Muuta ei nyt taira tarvita, kun eilen justiin kävin. - Tai tua sentään vielä yks polakka.

Kaarina Sakala: Kylä järven kainalossa, 339 sivua
Kustantaja: Eevan tyttäret, 2012